Mies kävelee hämärtyvässä metsässä. Hän harkitsee jokaista yksittäistä askelta erikseen, astuu askeleen kerrallaan. Jokainen askel vie häntä kanervikossa eteenpäin, mutta taaksepäin elämässä. Yhtä helvettiä, hän ajattelee, yhtä saatanan helvettiä. Mutta pian se loppuisi. Kohta ei olisi enää mitään.
Miehen koura puristaa köysivyyhtiä. Köyden toisessa päässä on silmukka, jonka mies on solminut ja purkanut moneen kertaan, sovittanutkin välillä. Köyden karheus nostaa miehen mieleen ajatuksia, joissa hän muistaa olleensa onnellinen. Ja onhan hän onnellinen nytkin, eri tavalla vain. Kohta silläkään ei olisi väliä.
Mänty on käkkärä ja yksi sen oksista kurkottaa jyrkänteen reunan ylitse. Mies pysähtyy siihen. Alhaalla on sammalen peittämiä kiviä. Mies nojaa puun rosoiseen runkoon. Köysi kihelmöi kädessä. Vaimea tuuli viilentää miehen kasvoja. Suopursu tuoksuu. Metsässä rapsahtelee.
– Köydellä? Miksi?
– Se on siistiä, mies vastaa. – Eikä käy liian äkkiä. Siinä tietää itse mitä tapahtuu.
– Ihmiset eivät aina halua tietää, tai ainakaan tuntea mitään.
– Minä haluan.
– Miksi täällä? Miksi valitsit minut?
– Tahdon olla puu, tulla puuksi. Tahdon lahota juurellesi, jotta voit syödä minut ja minä saan olla sinä.
– Köytesi jää puristamaan oksaani ja sinä putoat lopulta alas. Juureni eivät yllä sinne. Muutut sammaleksi.
Mies pyörittelee köyttä kädessään, lyö vyyhdillä reiteensä ja kiroaa. Hän katsoo alas jyrkänteen reunan ylitse. Hän katsoo käkkäräistä mäntyä ja kiroaa.
– Olet varmaan oikeassa, hän myöntää. – En tahdo olla sammal.
– Nojaa minuun. Kuunnellaan ääniä.
Mies istuu maahan ja nojaa selkänsä ja päänsä puun ruskeaa kaarnaa vasten. Hän sulkee silmänsä.
Metsässä rapsahtelee. On hiljaista. Tuuli humisee. Hiljaisuuden takaa kuuluu veden solina ja luhtahuitin sivaltelu. Käpy tussahtaa varvikkoon. On äänetöntä. Heinikossa rapisee. Lehtokertun lavertelu hiipuu kuulumattomiin.
– Taisin nukahtaa, mies toteaa ja nousee seisomaan.
Puu huojuu hiljaisena. Aurinko valaisee latvuksia.
– Menen takaisin, mies jatkaa ja avaa köyteen tekemänsä silmukan. – Vien tämän pois.
ei kiva vielä muuttua sammaleeksi
VastaaPoistaHyvä, oikein hyvä. Vielä sitä ehtii sammaloitua, tai puutuakin, kun on sen aika.
VastaaPoistaHyvin päätetty, ettei päättänyt olla päättämättä päiviänsä!Hyvä päivä, parempi mieli!
VastaaPoistaParas itsemurhakertomus johon olen koskaan törmännyt!
VastaaPoistaSisältää hyviä ajatuksia. Kaunista luonnonkuvausta. Hyvää kerrontatekniikkaa.
Eniten minuun kosketti tässä miehen halu muuttua puuksi. Ei sammaleeksi. Puita olen minäkin aina ihaillut. Niiden kestävyytä olla vuodesta toiseen paikallaan. Niiden voimaa ja vahvuutta. Niiden tuulessa humisevaa viisautta ja niiden pyrkimistä kasvaa korkealle, yms.
Mitä sitten sammal on? Pehmeää. Peittävää. Upottavaa. Sammalta silmissä, joka heikentää näkökykyä, yms.
Valtavan hyvää kerrontaa tässä jutussa. Kirjallisena tuotteena jättäisin viimeiset 2 riviä pois. Päättäisin tämän tekstin tähän:
Puu huojuu hiljaisena. Aurinko valaisee latvuksia.
Muuten. Minusta sinä peikkokulta voisit antaa periksi itsellesi, ja kommentoida toisten kommentteja täällä kommenttiosiossasi. Ei se sinua pahentaisi. Minusta on tyhmä päätös ottaa vaieten vastaan kaikki mitä sanotaan. Ainakin minua jää oma kommentoimiseni suuresti vaivaamaan, kun uskallan puhua suoraan mitä ajattelen tuosta lopusta. En minä vaadi sitä muuttamaan, mutta minusta se voisi olla parempi, jos vähän lyhentäisit juttua hännästä. Älä ota sitä pahaksesi.
Peikon miälestä Liisu on oikein oikeassa sekä kommentoinnin, että tarinan lopun suhteen. Nämä piänet tarinat, joita peikko laittaa näkyviin ovat raakileita, eivät loppuun ajateltuja eikä hiottuja, ja peikko arvostaa kivilujasti jokaista kommenttia, jonka avulla kertomus tulee paremmaksi. Liisulla on usein oikein hyviä neuvoja niin kuin nytkin. Peikko kiittää kovasti. Kiitos.
PoistaPeikko luulee, että jokainen kirjoittaja – peikko yhtä hyvin kuin kaikki kommentoijat - tarvitsee lukijansa ja yleisön. Tyhjään on uuvuttavaa kirjoittaa. Peikko tiätää senkin, että kaikkinainen vuorovaikutus ja kanssakäyminen on kaikkein tärkein asia tarinoiden elämiselle ja kehittymiselle, sille, että ne kasvavat elinkelpoisiksi kirjoituksiksi.
Siksi peikkoa harmittaakin, että sen pitää kulkea pitkin ja poikin pitkin metsiä etsimässä siäniä ja marjoja ja keppejä ja risuja ja vihtoja ja oksia ja käpyjä ja kaikkea, mitä peikko elääkseen tarvitsee. Peikko on kyllä etsinyt sateenkaaren päätä ja luullut, että sieltä löytäisi kaiken ajan mitä vaan mihinkin tarvitsee, mutta sateenkaari on aina mennyt karkuun. Ehkä peikon pitääkin kirjoittaa tarina siitä, että se saa sateenkaaren kiinni ja löytää aika-arrearkun sen päästä. Tai sitten jokin toinen tarina.
Nyt tämä peikko taas karkaa hetkeksi sienimetsään, sillä on viälä hirmu monta sientä poimittavana.
Puut ovat aina ihmistä viisaampia..
VastaaPoistaNo, periaatteesi tietäen ja ymmärtäen että kysyy voimia ja varsinkin aikaa vastata kommentteihin, arvostan tuota poikkeusta linjassasi suuresti. Se on viisaasti vastattu. Kiitän. Nyt tiedän, että en suututtanut uskaltamalla ehdottaa jotain niin kauheaa, kuin leikkausta. Vaikka kysymyksessä olisikin vain häntätupsun katkaiseminen, on se kuitenkin iso juttu ja voi tuntua kipeältä. Sitä paitsi ehdotus voi olla väärä.
VastaaPoista