Syötäväksi voideltu

Pussi rapsahtaa, kun mies työntää kätensä sinne ja tarttuu leivänviipaleeseen. Pussi rapsahtaa toisen kerran, kun mies vetää viipaleen pussista ja asettaa sen lautaselle. Kolmas rapsaus syntyy, kun mies sulkee pussin ja laittaa sen takasin leipäkoriin.

Kolme rapsausta, leivänviipale huutaa ääneti miehen lautasella. Kolme rapsausta. Tämä olisi se hetki, josta tarut olivat kertoneet, hetki jota seuraisi jotain käsittämätöntä. Viipale odottaa. Se on yksin ja sitä pelottaa, mutta nyt se tietää olevansa valittu. Sen ei annettaisi homehtua eikä heitettäisi kompostiin, vaan se saisi kokea oikean leipäonnen.

Mies kaapaisee jääkaappimargariinia veitseensä ja ryhtyy levittämään sitä leivän päälle. Leipäviipale tärisee. Se tuntee, miten veitsi painaa rasvaa sen huokosiin ja miten sen koko olemus muuttuu ja pehmenee. Mies on aina ollut tarkka siitä, että voin pitää peittää koko leipä, ja hän tekee huolellista työtä, sivelee veitsellään leipäviipaletta reunasta laitaan, ottaa välillä lisää rasvaa ja sivelee taas. Leipäviipale on hämmentynyt rasvaisen tunnevyöryn keskellä, mutta odottaa lisää. Se toivoo olevansa tarujen juhlaleipä, vaikka makkaraleväksi päätyminenkin olisi jo niin hienoa.

Mies vilkaisee olohuoneeseen, missä nuori nainen seisoo viinilasi kädessä ja tutkii miehen kirjahyllyssä olevien kirjojen selkämyksiä. Naiset tahtovat kuitenkin salaattia, mies tuumaa, valikoi rapean vihreän lehden ja laittaa sen leivän päälle. Sitä seuraa tomaatin lohko ja muutama ohueksi leikattu kurkun viipale. Leivänpala on niin tohinoissaan, että se melkein luiskahtaa lautaselta lattialle. Juhlaleipä, siitä tulisi juhlaleipä! Mies leikkaa graavilohesta kapeita suikaleita, koristelee niillä leipäviipaleen ja pursottaa vielä majoneesikukan kaiken keskelle.

Viipale on jo aivan pehmeä. Se on nyt upea, kuudesti päällystetty juhlaleipä ja saa kokea leipäviipaleen olemassaolon tarunhohtoisen kohokohdan. Mikä onni. Tätä varten se on leivottu, tätä varten se on kasvanut huojuvien viljankorsien päässä, tullut jauhetuksi ja paistetuksi, veitsen erottamaksi kaltaisistaan. Nyt se on valmis. Kaikki, mitä se on kuullut, on totta.

Nainen laskee viinilasinsa olohuoneen pöydälle, kun mies tarjoaa hänelle voileivän. Hän hymyilee ja tarkastelee leipää, nyökkää hyväksyvästi ja istuutuu sohvan reunalle. Leipäviipale on ylpeä itsestään ja naiselta saamastaan huomiosta.

Naisen valkeat hampaat pureutuvat leivän kylkeen ja irrottavat siitä palan. Hänen kielensä siirtää haukkapalaa poskesta toiseen ja hampaat jauhavat sitä yhä pienemmiksi kappaleiksi. Leipäpalan tietoisuus jakaantuu. Osa sitä ylpeilee vielä lautasella, osa on jo matkalla kohden suolistoa. Nainen haukkaa uudelleen, pureskelee ja nielee, kehaisee leipää maistuvaksi. Mies onnittelee itseään salaatista, onneksi tuli hankittua.

Lopulta leipäviipaleesta on enää nurkka jäljellä. Se haluaa säilyttää edes osan loistostaan ja heittäytyy lattialle, keskelle karvalankamattoa. Nainen nolostuu, vaikka mies sanoo että matto oli muutenkin menossa pesuun, eikä mokomalla nyt niin väliä. Mies poimii leipäpalan ja nakkaa sen kompostiin. Siellä se sitten kököttää kahvinporojen ja nahistuneiden salaatinlehtien seassa.