torstai 3. joulukuuta 2015

Hukassa

Peikko istuu kivellä korkean vuoren laella. Ympärillä aukeaa metsä, joka on täynnä hakkuu­aukkoja ja metsä­auto­teitä. Aukeilla on siellä täällä kanto- ja oksa­röykkiöitä. Peikon pään ylä­puolella on musta pilvi, josta sataa vettä.

Peikko puhaltaa huiluunsa. Se pulputtaa sadetta, sävelet pilkistelevät huilun aukoista, mutta piiloutuvat nopsaan huomattuaan sateen, joka virtaa puroina peikon takku­tukasta nenälle ja valuu siitä edelleen huilua pitkin maahan. Peikko ei luovuta, vaan koettaa venyttää nenästään suojan huilun ylle. Se ei onnistu, sillä nenälle tulee vilu ja kylmä ja se sykertyy pieneksi nysäksi peikon naamaan.

Pieni suden­poikanen on kuullut huilun pulputuksen ja haluaa tietää, mitä se on. Susi kapuaa vuoren syrjää ylös. Aurinko paistaa lämpimästi ja poikaselle tulee kuuma. Sen kieli lerpahtaa ulos suusta ja silmät siristyvät. Se jaksaisi kyllä, enää vähän matkaa vain.

Vuoren päällä sataa rankasti, mutta vain yhdessä kohtaa. Susi ilahtuu sade­pylväästä, menee sen tykö ja latkii vettä janoonsa. Kun se työntää päänsä sateeseen, se huomaa, että sateen sisällä istuu surkean näköinen peikko.

– Mitä se peikko tekee? pieni suden­poikanen urahtaa.

– Pitelee sadetta.

– Sade on märkää, susi toteaa ja laskee kuononsa peikon polvelle. – Se peikko voi tulla pois sieltä.

Peikko pörhöttää suden­poikasen päätä ja lupsuttaa korvia, laskee katseensa alas ja kallistaa huilun toista jalkaansa vasten. Huilussa lymyävät sävelet lurahtavat kaikki kerralla ulos ja kierähtävät sateen reunan ali auringon­paisteeseen.

– En pääse, peikko tirahtaa.

– Miksi?

– Sade ei päästä irti. Tuo musta pilvi on minussa kiinni.

– Miten?

Peikko näyttää paksua köyttä, joka ulottuu pilveen saakka. Köysi näyttää vanhalta, siinä kasvaa sammalta ja jäkälää.

– Tämäkin kutistuu aina, kun se kastuu, ja silloin pilvi tulee taas lähemmäs. Kohta minä olen kokonaan sen sisällä.

– Se peikko voi itse heittää siitä irti, pieni suden­poikanen ehdottaa.

– Voiko niin tehdä?

– Se peikko voi kokeilla.

Peikko päästää irti ja musta pilvi lipuu heti kauas metsän päälle tekemään sieni­paikkoja. Vain muutama peikkoon ihastunut hattara jää pilveilemään sen pään päälle. Kun auringossa kuivuneet sävelet huomaavat peikon, ne puhkeavat soimaan ja tanssimaan nuotti­viivastoilla, joita pieni susi raapii tassuillaan maahan.

Peikko istuu kivellä ja yrittää opetella uudelleen hymyilemään.

8 kommenttia:

  1. Lapsen suusta se totuus taas tuli. Itse aiheutetusta ongelmasta voi myös itse irtautua.

    VastaaPoista
  2. Peikko on tainnut joutua positiivisuuden maahan, kun kaikki tarinat nykyään päättyvät näin onnellisesti. Niin kuin elämäkin!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Peikkonen! Pieni Susi palasi tarinoihin <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos Peikkonen! Pieni Susi palasi tarinoihin <3

    VastaaPoista
  5. Jes, joskus kannattaa päästää vain irti

    VastaaPoista
  6. Apua kannattaa ottaa vastaan ja hyviä neuvoja.

    VastaaPoista
  7. Kunnioitukseni! Peikko ja sen vilistävät apurit, ajatukset, keksivät aina uutta jekkua lukijoille! Kauniita lauseita, täynnä ajatuksia.

    VastaaPoista