Vuoren viisas tietäjä

Naisen askeleet tallaavat läpi ryteikköisen metsän, ja hän koettaa pysyä niiden mukana. Oksat tarttuvat hänen vaatteisiinsa, ja pehmeä sammal yrittää napata kiinni jaloista. Silti nainen ei anna periksi, vaan kiiruhtaa kohti likellä nousevaa vuoren syrjää. Siellä helpottaisi, rinnettä olisi mukava kiivetä, vaikka huipulle on matkaa. Ja pakkohan hänen on jotain yrittää, muutoin ei mistään enää tulisi mitään. Ehkä hän tapaisi tietäjän vuoren laella.

Matka on pitkä ja nousu uuvuttava. Lopulta nainen on vuoren aukealla laella ja katselee ympärilleen. Ketään ei näy. Turhaan hän kapusi koko matkan. Ihan turhaan. Kaikki ne jutut vuoren viisaasta tietäjästä saivat hänet kuvittelemaan vaikka mitä. Sama vaikka hän jäisi tänne loppu­iäkseen, joka ei edes olisi kovin pitkä. Aurinkokin paahtaa niin, että luut melkein sulavat.

Nainen istuutuu kiven­murikalle ja painaa kasvot käsiinsä. Suolaiset kyyneleet tipahtelevat hänen poskiltaan ja soittavat maahan matkatessaan pieniä vaalean­sinisiä kello­kukkia, jotka nostavat päätään kiven juuresta.

Musta kämmen laskeutuu naisen olalle.

– Onko hätä?

Nainen säikähtää ja tipahtaa kiveltä. Hän kaatuu selälleen maahan ja kiljuu. Iso harmaa peikko seisoo hänen vieressään ja virnistelee, ojentaa kättään.

– Tartu tähän. Minä autan.

Nainen hämmästyy sitä, ettei hän oikeasti pelkääkään peikkoa. Se on tosin hurjan näköinen, hampaat risteilevät suussa, ja silmät jäävät korkeiden kulmien varjoon. Hännän tupsu viistää maata. Kaikkialta kirjavin kankaan­kappalein paikattujen pöksyjen raoista pilkistää takkuinen karva. Peikon ympärillä pilveilee metsäinen maan tuoksu. Nainen tarttuu peikon ojennettuun käteen ja huomaa äkkiä seisovansa tupsu­hännän vieressä.

– Miksi itkit? peikko kysyy.

– Olen niin väsynyt, nainen nyyhkäisee ja ojentaa kätensä uudelleen peikolle. – Marja.

– Karu, peikko esittäytyy. – Nukkuminen auttaa väsymykseen, tiäsitkö?

– Uni on loppunut. En ole nukkunut silmällistäkään moneen viikkoon.

Peikko näyttää miettiväiseltä ja kaivelee taskujaan. Ilmeet vaihtelevat sen kasvoilla, huolesta kummastukseen, kunnes niille lopulta läikähtää ilo ja onnistuminen, ja peikko vetää esiin kyyhkysen.

– Hae karhu ja se kirja, peikko neuvoo kyyhkystä, joka ponnistaa saman tien siivilleen ja palaa kohta roikottaen karhua kynsissään.

– Muistitko kirjan? peikko kysyy karhulta.

– Tuo muistutti, karhu osoittaa kyyhkystä. – Lukulasit muistin itse.

Marja on kyyristynyt kiven taakse ja kurkkii sieltä karhua. Se haisee pedolta, joltain juuri syödyltä elukalta, joka vielä hetki sitten kiisi metsä­polkuja tavoitteenaan pysyä hengissä ja lisääntyä. Nyt sen liha sulaa karhun massussa.

Peikko nostaa Marjan kiven päälle seisomaan ja näyttää tätä karhulle.

– Katso siitä kirjasta, miksi tämä ei nuku.

Karhu tuijottaa Marjaa ja pyyhkäisee kuonoaan punertaneen veren tassun­selkämykseensä. Marja hätkähtää ja hänen silmänsä kostuvat. Tuo peto vielä söisi hänet, mutta sittenpä ei tarvitsisi enää valvoa. Hyvä se olisi.

– Mustikkaa, karhu toteaa ja nyökkää Marjalle. – Vaikka luulit muuta, etkös?

– En! Marja tiuskahtaa ja kääntää selkänsä pedolle. Mokomakin koppava karva­turri.

Karhu nojautuu samaa kiveä vasten, jonka päällä Marja seisoo. Kontion turkki osuu naisen paljaisiin sääriin ja kutittaa mukavasti. Oikeasti karhu onkin aika veitikka. Arvaisikohan sitä koskea?

Marja työntää kouransa karhun turkkiin ja pöyhii sitä. Karhu vilkaisee häntä silmä­lasiensa ylitse ja urahtaa, mutta jatkaa sitten opuksensa tutkimista.

– Tuossa se on! karhu huudahtaa ja napsauttaa kirjan sivua kynnellään. – Käpy on jumissa.

– Käpy? peikko kysyy.

– Käpy? Marja kysyy.

– Käpy, karhu vahvistaa ja näyttää kirjasta kuvaa, jossa on poikki­leikkaus pää­kopasta ja siinä aivojen keskellä pieni, tumma piste. – Se on lisäke.

– Ahaa, peikko toteaa.

– Jaahas, Marja toteaa. – Mitä sille sitten pitää tehdä?

– Tarvitaan uusi käpy, peikko ja karhu sanovat yhteen ääneen. – Niitä on metsässä.

– Ja täällä, peikko virnistää ja ottaa taskustaan kourallisen. – Valitse.

Marja tuijottaa peikon kouraa. Hän ei pysty hillitsemään itkun sekaista hihitystä.

– Tuo, hän sanoo, pyyhkii silmiään ja osoittaa raakaa, vihreää männyn käpyä. – Se on niin soma.

Peikko antaa kävyn Marjalle, joka pyörittelee sitä kourassaan, eikä tiedä mitä tehdä.

– Kuvittele se paikalleen, karhu neuvoo ja Marja tottelee. Saman tien hän haukottelee makeasti ja käpertyy kivelle nukkumaan. Vieno naisellinen kuorsaus nostaa hymyn karhun huulille.

– Syönkö sen nyt? karhu kysyy.

– Syödään mustikoita, peikko ehdottaa ja komentaa kyyhkysen viemään Marjan sinne, missä tämän koti on. Siellä olisi varmaan vuode tai peti. Sohva. Parempi naisen olisi herätä tutussa paikassa. Jos se jäisi kivelle, aurinko tekisi siitä kuivalihaa parissa tunnissa, ja silloin heillä ei olisi enää syytä olla syömättä sitä.

– Mustikat ovatkin vallan hyviä, karhu toteaa, nostaa lukulasit otsalleen ja työntää kirjan povitaskuunsa. – Mennään. Tiedän pari hyvää paikkaa.