Pieni valkoinen

Peikko seisoo metsän reunassa ja katselee lumen peittämää peltoa. Lumen rikkumaton pinta hohtaa auringon kilossa, ja jostain kuuluu mutinaa ja huokailua. Peikko oli kuullut äänet luolaansa ja lähtenyt katsomaan, kuka jaksaa huokailla viikkokaupalla. Pellon reunassa mutina hajoaa ja kuuluu epämääräisestä suunnasta.

Peikko nykäisee oikean korvansa irti ja kiinnittää sen kämmeneensä. Sitten se nykäisee irti toisenkin korvansa – joka sekin on ihan oikea – ja laittaa sen toiseen kouraansa. Kädet levällään peikko keilaa peltoa ja hakee suuntimaa äänestä. Tuloksetta. Ääni kuuluu kaikkialta pellosta.

– Missä olet? peikko huutaa, laittaa korvat takaisin päähänsä ja höristää niitä.

– Täällä, kaikkialla. Kerää minut. Pakkanen kiusaa.

– Ai se olet sinä, peikko sanoo ja miettii, miten saisi pitkin peltoa sataneen lumiukon koottua.

Peikko ottaa kourallisen lunta ja puristaa sitä, kunnes se pysyy kasassa ja ryhtyy palloksi. Lumi ei kuitenkaan tartu siihen, vaikka peikko kierittää sitä pitkin peltoa.

– On liian kylmä, pakkasta, lumiukko huutaa hankena. – Keksi toinen konsti.

Peikko rapsuttaa itseään korvien välistä ja ryhtyy kertomaan vanhoja juttuja, joissa lumiukko on ollut osallisena. Sitten se kertoo hirmu tuhmia juttuja ja muistuttaa lumiukkoa kaikista lumiakoista, joiden kanssa lumiukko edellistalvena vaihtoi vispilöitä.

Hanki painuu silminnähtävästi, kun lumiukon mielikuvitusta alkaa kuumottaa. Nyt hanki tarttuu lumipalloon. Pian peikko on kierittänyt palloonsa melkein kaiken lumen ja taputtelee sitä niin, että se alkaa näyttää lumiukolta.

Kun lumiukko saa kätensä toimimaan, se hätistää peikon syrjemmälle ja muokkaa itse itsensä valmiiksi. Samalla sen suu alkaa käydä ja ukko kuvailee, millaisia lumiakkoja se tänä vuonna aikoo tehdä: entistä koreampia ja sorjempia. Peikko kuuntelee.

– Kuulitko? peikko kysyy ja kallistaa päätään. – Ihan kuin joku olisi haukahtanut.

– En minä mitään kuullut, lumiukko sanoo ja mätkyttää vatsaansa pyykkilaudaksi.

Peikko kiertää pellon uudelleen ja kerää loputkin lumet syliinsä. Pakkaslumi lämpenee peikon sydäntä vasten. Peikko lutistaa ja halaa lunta, alkaa muokata sitä. Pian peikon sylissä on pieni valkoinen koira, joka urisee ja haluaa alas.

Peikko laskee sen maahan ja koira pinkaisee juoksuun. Se juoksee riemua täynnä ja loikkii, kiertää peltoa ja pyydystää valonsäteitä. Peikko seisoo lumiukon vieressä, taputtelee koloja sen selkään. Sitten se unohtuu katselemaan pientä iloista hännänheiluttajaa. Lumiukko tönäisee peikkoa olkapäästä ja kysyy, eikö toinen ole ennen koiraa nähnyt.

– Minä niin tykkään pienistä valkoisista koirista, peikko sanoo ja pyyhkäisee suolavettä poskeltaan.