Tarinatarina

Karhu istuu jalat harallaan mustikka­mättään vieressä ja mättää marjoja kitaansa kaksin käpälin. Karkeaksi pureskeltua mustikka­survosta tursuaa sen kita­pielistä, mutta karhu nuolaisee sen aina takaisin ennen kuin se ehtii hukkaan.

Mustikoita piisaa, vaikka karhun massu on jo aivan pinkeä. Kontio on lähdössä pois, kun sen kuonoon tulee ihan uuden­lainen haju. Varvuissa ei kasvakaan enää mustikoita, vaan vattuja, kypsiä punaisia marjoja, joissa on sopivasti madon­lihaa täytteenä. Karhu kiertää mättään toiselle puolelle, pomppii ja hytkyy mennessään, jotta mustikat vähän lasehtisivat ja tekisivät tilaa vattuloille.

Karhu ahmii varpu­vattuja. Vieressä seisova honka kumartuu ja poimii niitä oksallisen karhun nenän edestä. Petäjän takaa kurkistaa kapoinen kataja ja mättää marjojaan mättäälle. Karhu syö nekin. Sitten se ei enää jaksa, vaan kellahtaa kyljelleen.

Puut ja varvut lähestyvät karhua ja hallain­mätästä. Ne kumartuvat ja poimivat vaaraimia, jotkut jättävät käpyjä tai marjoja tilalle, villiintynyt omena­puu käy vaihtamassa omppuja käpyihin. Sutjakka pajun­vitsa pujottautuu karhun kainaloon.

Metsästä kuuluu ritinää ja pauketta, paljaiden varpaiden loisketta kalliota vasten. Peikko lontii paikalle. Sen häntä viistää maata ja kädessä on vanha säkki, jossa on vielä vähän tilaa. Peikko kumartuu mättäälle, poimii siitä tarinan ja sujauttaa sen säkkiinsä. Puut ja varvut oikaisevat vartensa ja palaavat omille paikoilleen. Mättäällä kasvaa enää muutama tyhjä mustikan­varpu.

– Peikon taskussa oli reikä ylhäällä ja alhaalla, peikko selittää, istuutuu karhun viereen ja nojaa selkäänsä sitä vasten. – Tarinat karkasivat.

– Taskussako sinä niitä pidät? karhu kysyy. – Se oli kyllä makoisa tarina, marjoja piisasi ja piisasi.

– Se oli marja­tarina, peikko sanoo. – Säästin sitä talvi­yllätykseksi.

– Sen voi kyllä kertoa talvella uudestaan, karhu sanoo ja nuolaisee huuliaan.

Peikko irvistää virnistyksen ja kertoo tarinan, jossa on pihlajan­marja­olutta ja lämmin sauna. Kun kaverukset istuvat rannassa vilvoittelemassa löylyjen jälkeen, karhu myöntää, että peikko on taitava tarinan­kertoja.

Peikko on mielissään. Se kaivelee säkkiään ja etsii sieltä tarinan, jossa peikko ja karhu istuvat rannassa ja kertovat tarinoita tarinoista, jotka pääsevät karkuun ja mylläävät vanhat uskomukset uusiksi luuloiksi, kääntävät entisen tiedon pää­laelleen ja sitovat sille rusetin kaulaan.