Tanssissa olisi taikaa

Askel askel hyppy, äh. Hyppy askel hyppy, pah. Askel askel askel, noh. Hyppy loikka koikka, oh. Ei tästä mitään tule, nainen ajattelee ja kiristää polvinikamia. Saman tien hän laskee painetta pohjepalkeista, mikä lötköyttää jalkaterät.

Uusi yritys. Askel askel lutkis, äh. Ei tämä ole sen parempi kuin ennenkään. Jalat ovat aina joko liian jäykät tai notkeat, niistä puuttuu jäntevyys ja notkeus. Sitä paitsi vaikka refleksit ovat silkkaa salamaa, ympäristön havainnointia ja tuntoreseptoreilta tulevia viestejä voisi kohentaa rutkasti.

Sähköaivoni ajattelevi, nainen tuumii, löysää kypäränsä hihnoja ja jatkaa ajatustaan: ja mielesi sinun tekevi. Minä haluan kuitenkin tanssia, ja siksi sinä olet siinä. Saat viedä minut polkkaan jenkkaan valssiin, ja vasta kun ne sujuvat, mietitään muuta.

Ei. Älä riisu kypärääsi ihminen. Tämyys tarvitsee silmiäsi ja tunteitasi. Anna tämän vielä olla sinä, anna tämän pitää sinut, anna tämän nähdä silmilläsi. Kone oppii. Anna tälle aikaa. Et saa luovuttaa nyt. Tämä jo melkein osaa, algoritmit säätävät tätä kehoa ja siitä tulee sinun kehosi toisinto.

Nainen, lihaa ja verta, vähän luita, läskiä ja sidekudosta, paiskaa foliokypäränsä lattialle, rullaa tuolillaan ulos laboratoriosta ja kertoo tutkijoille tyytymättömyydestään näiden edistymiseen. Tutkijat pahoittelevat asianlaitoja ja kertovat kaikista hankaluuksista, jotka heidän on ylitsekäytävä.

– Vähät teidän ylitsekäynneistänne, niin kauan kun minä en pääse käymään missään, hän sanoo ja vetää rahoituksensa projektilta.

Seuraavalla viikolla päätutkija on polvillaan kadunkulmassa nuhjuinen laboratoriotakki yllään ja edessään jonkun muun kuin hänen itsensä tyhjentämä jugurttipurkki. Sen pohjalla kiiltelee kymmenen ja kahdenkymmenensentin kolikko.