Punainen meri

Poika ottaa eteensä suurimman paperin, minkä löytää ja ryhtyy piirtämään. Hän piirtää tunnin, piirtää toisen ja kolmannen, mutta ei saa kuvaa valmiiksi vielä illallakaan, vaan se jää odottamaan uutta päivää ja uutta aikaa. Seuraavana päivänä, kun on taas kulunut monta tuntia, piirustus on valmis. Poika tulee äitinsä luo ja pyytää tätä katsomaan. Äiti katsoo ja kehaisee pojan pitkäjänteisyyttä, yleensä tämä on heittänyt asiat kesken ensimmäisten minuuttien jälkeen ja todennut, ettei osaa tai viitsi. Tässä kuvassa täytyy olla jotain ihmeellistä.

– Mikä tämä on? äiti kysyy. – Tikku-ukkoja siinä on ainakin vaikka kuinka paljon.

– Ne on kaikki maailman ihmiset.

– Niitä on tosi monta. Eihän ne sovi yhtään liikkumaankaan.

Poika katselee piirustustaan ja nyökkää vakavana. Hän selittää, että koulussa kerrottiin, miten ihmiset vaan lisääntyvät ja lisääntyvät vaikka maapallo on jo ihan täysi. Sitten poika hiljenee ja muuttuu vakavan näköiseksi.

– Siinä on kuitenkin yksi paha juttu, äiti. Katso.

Poika näyttää kuvan reunaa. Hän on piirtänyt siihen meren ja sen pinnan alle suuria terävähampaisia kaloja, jotka syövät veteen pudonneita ihmisiä. Ihmiset kiljuvat ja koettavat nousta vedestä, mutta eivät mahdu. Samanaikaisesti veteen putoaa koko ajan lisää ihmisiä.

– Jos ihmisiä tulee aina lisää, kaikki eivät sovi maalle seisomaan, hän sanoo.

– Totta. Mutta älä huoli, ei tuollaisessa tungoksessa kukaan voi lisääntyä.

– Ei vai? poika hymyilee.

– Ei, äiti naurahtaa. – Lisääntymiseen tarvitaan tilaa.

Poika näyttää tyytyväiseltä ja hakee pyyhekumin muuttaakseen piirustustaan.  Sitten hänen ilmeensä valahtaa.

– Mutta äiti! hän parkaisee.

– Mikäs nyt tuli?

– Mutta jos ne laihtuvat.

– Miksi ne niin tekisivät?

– Kun kukaan ei sovi tekemään ruokaa, tai edes pitsaa.

– Mutta sehän on vaan hyvä. Tulee lisää tilaa kun ihmiset ovat ohkaisempia. Jospa joku sopisi tekemään sitten ruokaakin, äiti lohduttaa.

– Sitten ne voivat taas lisääntyäkin, poika parkaisee ja alkaa värittää merta punaiseksi.