Ajan lastu

Vanha mies istuu rautatieaseman kahvilassa ja katselee kaukaisuuteen kapenevia raiteita. Hänen edessään jäähtyy kupillinen mustaa kahvia. Suklaapala, jonka baarimikko on laittanut kupin viereen, on pehmentynyt ja sulanut. Mies vilkuilee asiakkaita, joita tulee sisään tuon tuosta.

Kun hän huomaa tutut kasvot, ilo häilähtää hänen sisällään ja jää pingahtelemaan selkärankaa ylös ja alas. Miehen ilme ei kuitenkaan muutu, vaan hän näyttää yhtä yrmeältä kuin aina. Hän nyökkää tervehdyksen ja jää odottamaan.

Nuori mies tilaa latten, tulee lasi kourassa vanhuksen luo ja istuutuu samaan pöytään.

– Moi, vanha mies sanoo. – Mitä kuuluu?

– Sen kummempia, nuorukainen vastaa. – Samaa.

Molemmat istuvat pitkään ja miettivät omiaan, maistelevat juomiaan ja koettavat tulkita toistensa ilmeettömyyttä.

– Mitä tuo on? mies kysyy ja heilauttaa kättään toisen juomalasia kohden.

– Pitkä maitokahvi.

– Ei olla nähty melkein vuoteen, mies jatkaa toisesta kohtaa ajatustaan.

– Ei.

– Miten työt?

– Ihan ok.

– En ole kuullut veljistäsikään mitään, saati tavannut, mies sanoo, ja ikävä puristaa hänen vatsansa mustaksi jääksi. Miehen ilme on rikkumaton ja suu suora viiva. Mikään hänen tunteistaan ei näy ulospäin, vaikka silmien takana velloo paineenalaista suolavettä.

Kuluu hetki.

– Hyvin niillä menee, nuorukainen kertoo, hörppää juomansa ja alkaa koota tavaroitaan. – Juna lähtee.

– Minäkin tästä, mies toteaa ja nousee. – Nähdään. Heippa.

– Joo. Heippa, iskä.