Musta pukki

Oli melkein joulu, ja kahvihammastani pakotti. Baarissa istui musta pukki perimmäisessä pöydässä yksinäisen oloisena ja poltteli paksua sikaria. Mieleni teki mennä juttelemaan hänen kanssaan, mutta en uskaltanut. Pöydällä hänen edessään lojui muutama mustaan paperiin kääritty ja mustalla nauhalla sidottu lahjapaketti.

Pukki taisi huomata, että vilkuilin häntä. En tiedä, olinko ainoa vilkuilija, mutta hän vinkkasi minut pöytäänsä. Minä menin. Perinteiseen joulupukkipuvun näköiseen mustaan vaatteeseen pukeutunut mies kiinnosti minua kovin, varsinkin kun hänellä oli pitkä ja tuuhea musta parta, pikimustat kulmakarvat ja sysimusta tukka. Istuuduin pöytään kulmittain häneen nähden, nostin polven toisen päälle ja hymyilin. Musta pukki katseli nilkkojani. Olin itsekin niistä ja niiden siroudesta hyvin ylpeä.

– Hoo, miksi olet noin musta? kysyin.

Hän vilkaisi minua kulmakarvojensa alta ja huomasin hänen suupielensä värähtävän. Sitten hän tillitti minua ja pössötteli sikariaan, jossa tulinen hehku söi lehtiä ja ulosti harmaata tuhkaa.

– Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu.

Tuohan onkin vekkuli pukki, ajattelin, ja ilahtumiseni taisi näkyä päältä, kun sanoin:

– En minä silti sinua tunne. Eivätkös pukit ole punaisia ainakin näin jouluna?

– Se punainen pukki on kuulkaas minun sisareni, joka on ottanut tehtäväkseen kiertää koko maailman levittämässä tavarapaljouden ilosanomaa ja kylvämässä tavarantahdonsiemeniä ihmisten mieleen.

– Nainenko?

Putosin melkein tuoliltani. Pukki työnsi mukinsa eteeni. Minä hörppäsin siitä ja poltin suuni, pukin lasissa oli pikimustaa kahvia. Tämä on vallan veikeä pukki, ilahduin. Sitä ei auttaisi päästää karkuun. Vaihdoin asentoa ja annoin hameen helman kohota. Pukki katsoi kohti ujostelematta.

– Mutta onhan sinullakin lahjapaketteja, jatkoin ja osoitin pöydällä lojuvia paketteja.

– Ne ovat vastalahjoja, pukki selitti.

Kun kysyin asiasta tarkemmin, hän kertoi, että vastalahjat ovat vastamyrkkyä lahjoille ja että ne vähentävät tavaroiden haluamista. Kun hän tarjosi minulle yhtä, otin sen vastaan, pistin kassiini ja lupasin avata myöhemmin. Hän hymyili ja sanoi, että olin heti kokenut vastavaikutuksen ja arveli, että en olisi halunnut koko lahjaa, enkä aio edes avata sitä. Kun tunnustin, hän hymyili leveästi ja sanoi, että hän aikoo palauttaa tasapainon ja että minä voisin halutessani ryhtyä sievine nilkkoineni hänen kumppanikseen.

– Minäkö? kysyin. – Joulumuoriksiko?

– Mustaksi muoriksi. Me voimme asua sinun luonasi ja ottaa laumallisen mustia koiria vetämään valjakkoa, jolla aina välillä kierretään jakamassa vastalahjoja.

Mikä pukki, ajattelin ja olin kovin mielissäni. Juuri tuollaista miestä olin etsinyt. Läksimme siitä yhdessä ja menimme suoraan kotiini. Seuraavana aamuna heräsin hänen vierestään. Samassa sängyssä tuhisi seitsemän pientä kääpiötä. Kysyin, mistä ne olivat siihen tulleet, ja hän selitti, että niitä tulee tästedes joka kerta ja aina seitsemän kerrallaan. Mutta että se on vain hyvä juttu, täytyyhän mustalla pukilla olla tonttujoukko, joka hiipii varpaisillaan ja kurkkii kuka on kaikkein ahnein.

Se oli minusta hyvä perustelu. Sen päivän iltana meillä oli jo oikea pukin paja ja siellä yhtä vaille viisikymmentä tonttua. En voinut mitään sille, että minua hymyilytti leveästi.