Bisnessalaisuus

Kaksi jämerä­partaista insinööriä, Marjo ja Vaula, ovat tulleet vanhojen opiskelu­kavereiden tapaamiseen. Ilta on ollut kostea. Opiskelu­aikaisia tapahtumia on kerrattu, vanhoja kaunoja kaivettu esille ja puitu. Marjo ja Vaula ovat löytäneet aiemman kumppanuutensa ja huomanneet sen olevan edelleen vahva.

– Maailma on muuttunut, Marjo toteaa. – Sen aikainen tekniikka on jo esi­historiaa, vaikka silloin oltiin tosi innoissamme.

– Minusta oli ihmeellistä, että kone osasi piirtää. Se eka piirturi, muistatko?

– Sillä tehtiinkin ihmeitä. Laurakin tulosti mainos­filmejä, kuvasi ruudun kerrallaan aa­nelosilta.

– Niitähän näytettiin telkkarissakin, eikö?

– Vähän aikaa, kunnes koneet saatiin tekemään suoraan videoita.

– Joo ja piirtureista viritettiin kappale­tulostimia, tai miksi niitä sanottiinkaan? Kolme­dee-printtereitä.

– Niille muovi­kappaleille ei ollut juuri käyttöä.

– Ei, mutta jokainen askel on otettava. Mekin asutaan tulostetussa talossa.

– Betonisessako?

– Se on yhteyttävää bio­materiaalia. Happea piisaa myytäväksi asti.

– Ihan totta? Silläkö te elätte?

– Palkalla. Olen edelleen samassa firmassa hommissa kuin silloin harjoittelijana.

– Siinä tulostus­puljussako? Mitä teillä on nyt työn alla?

– Kopi­vaattori. Ihan rajaton.

– Kerro.

– Se on kyllä bisnes­salaisuus, mutta jollet kerro kellekään…

– En tietenkään kerro.

Juhla­meteli polveilee jämerä­partaisten ympärillä. Vaula vilkaisee ympärilleen, kumartuu Marjoa kohti ja alkaa puhua hiljaisella äänellä.

– Se tekee mitä tahansa muutaman kuvan perusteella.

– Mitä tahansako?

– Niin. Kokeilin anoppiakin. Siitä oli oikein hyviä kuvia ja kopi­vaattori teki niiden perusteella täydellisen kopion. Anoppi oli kyllä alkuun vähän hämmentynyt.

– Se kopioko?

– Niin. Se muisti olleensa juuri kuvaamossa ja löysikin itsensä kopi­vaattorista.

– Mitä sitten?

– Se kuoli.

– Se ei ollutkaan täydellinen kopio.

– Nimenomaan oli. Anoppi kuoli kuvan ottoa seuranneena päivänä, sai jonkin halvauksen. Kopiokin sai.

– Kadehdittavaa. Teidän tekniikka pelaa tosi hienosti.

– Eikös vain. Lapsetkin tykkäävät, kun näkevät mummoaan pitkästä aikaa.

– Se kopiohan kuoli. Vai teitkö uuden?

– Tein. Ihan lapsia varten. Vaikka se olikin kerta­käyttöinen.

– Joko pian saatte kopi­vaattorinne markkinoille?

– Kohta. Meidän pitää ensin ratkaista kierrätys­ongelma. Minulla on jo kahdeksan­toista anoppia lojumassa firman kylmiössä. Jotainhan niille on tehtävä.