Pikalennätyspalvelu

Myöhästyin junasta. Olin liemessä. Minun olisi pitänyt olla jo matkalla. Oulu oli niin kaukana, ettei sinne kannattanut lähteä ajamaan autolla. Enkä olisi sillä konstilla ehtinytkään. Kokous alkaisi heti junan saavuttua. Ja minun piti olla ehdottomasti paikalla valvomassa etujani.

Etsin netistä mahdollisia lentoja. Ne kaikki lähtivät Helsingistä, eikä minulla ollut mitään konstia päästä sinne ajoissa. Epä­toivoista.

Haku­tuloksissa oli kuitenkin mukana uusi lento­yhtiö, Pika­lennätys­palvelu. Voisihan sinne soittaa, ajattelin, vaikka tuskin niillä olisi mitään sen kummempaa tarjolla kuin muillakaan.

– Pika­lennot. Saanhan auttaa? nais­ääni vastasi puheluuni.

– Pitäisi päästä Ouluun, sanoin. – Äkkiä.

– Voin järjestää. Mistä lähdetään?

– Täältä Tampereelta, rauta­tie­asemalta.

– Lento kestää kuusi­kymmentä­viisi minuuttia. Kone tulee hakemaan kolmen minuutin kuluttua. Sopiiko?

– Tuota, joo.

– Toimitte ohjeiden mukaan, niin kaikki sujuu hienosti. Saanko vielä sen osoitteen, johon olette Oulussa menossa?

Kerroin kokous­paikan osoitteen ja ihmettelin, miten kone minut hakisi ruuhkaiselta keskus­asemalta. Sain ohjeen mennä seisomaan pää­oven eteen pysäköinti­paikalle ja odottaa. Minut tunnistettaisiin kännykkäni lähettämien radio­signaalien perusteella.

Seisoin neuvotussa paikassa, kun ilmasta pääni ylä­puolelta alkoi kuulua matalaa pörinää, johon sekoittui kimeitä sivu­ääniä. Katsoin ylös. Neli­kopteri laskeutui, ja sen rakenteista roikkuvat valjaat pysähtyivät eteeni. Niihin oli kiinnitetty laminoitu ohje­lappu, jonka neuvojen mukaan kietaisin itseni kiinni.

Neli­kopterin ääni syveni, kun se lisäsi voimaa roottoreihinsa. Pian katselin, kun Tampereen katot virtasivat jalkojeni alla. Heti kaupungin ulko­puolella neli­kopterin nopeus nousi ja ilma­virta pöllytti tukkaani ja vaatteitani. Vettä tirskui silmistäni.

Oli kesä, aurinko paistoi ja kopteri pyöritti minua hitaasti ympäri. Se oli minusta huomaavaista, rusketuksesta tulisi tasainen. Mitä pidemmälle matka taittui, sitä enemmän nautin olostani. Ilma­virtaan totuin muutaman ensimmäisen minuutin aikana.

Ehdin jo harmitella, että lennolla ei ole tarjoilua, kun viereeni pörähti toinen, edellistä pienempi neli­kopteri. Sillä oli mukanaan normi­tarjoilut: kuiva, muoviin pakattu sämpylä ja kahvi pahvimukissa. Ohjeessa kehotettiin kiinnittämään roskat valjaissa näkyviin nipistimiin, jotta ne eivät leviäisi minne sattuu. Tottelin, vaikka mieleni teki kokeilla, miten kahvi­muki putoaa maahan tai osunko sillä pellolla jököttävään traktoriin.

Tunti kului äkkiä. Ouluun matkaava juna ohitettiin jo viiden­toista minuutin lennon jälkeen, näytin sille pitkää nenää ja olin perillä monta tuntia ennen määräaikaa. Neli­kopteri laski minut kokous­talon pihalle ja katosi taivaalle.

Minä käännyin kannoillani ja menin läheiseen kuppilaan juomaan lisää kahvia. Meinasin kammata tukkanikin. Ajattelin, että en ehkä enää ikinä souda saareen kesä­mökille. On mukavampiakin tapoja siirtyä paikasta toiseen.