Hilse

Elina ja Lauri ovat käyneet tivolissa. He istuvat kahvilan terassilla, juovat kupla­vettä ja juttelevat kokemuksestaan.

– Mitä pidit Helenan esityksestä? Elina kysyy.

– Minusta se karhu­juttu oli paras, Lauri vastaa. – Kenen Helenan?

– Se on meiltä töistä ja tekee keikkaa tivoleihin. Käärme­naisena. Miss Samantha.

– Aika notkea.

– Eikös. Se on töissäkin luikerrellut kaikkien silmää­tekevien suosioon.

– Ei se silti pärjää Jalmarille, se vasta oli oikea käärme­mies.

– Tunnenko minä sen? Tai tunsinko?

– En usko. Se ei ollut koskaan kovin seurallinen.

– Sillä oli varmaan löysät nivelsiteet niin kuin Helenallakin.

– Sillä oli hilsettä. Aluksi.

– Ai aluksi?

– Niin, se osti hilse­shampoota ja pääsi eroon ongelmastaan. Mutta sitten sen nahka rupesi kuivumaan.

– Shampoilla voi olla sivu­vaikutuksia.

– Jalmari sanoikin, että se on pinnalta kuollut mies. Se huvitti muita luomalla nahkansa.

– Eikä!

– Juu’u. Se repäisi nahkansa auki taka­raivolta ja veti sen sitten yltään kuin hupparin. Yli­opistolla taitaa olla niitä vielä muutama jäljellä.

– Nahkojako?

– Niitä. Opiskelijat täyttivät niitä tiivistys­vaahdolla ja laittoivat käytäville seisomaan, kolmisen­kymmentä nahkaa eri asennossa.

– Valehtelet, röntti!

– Arvaapas, mitä Jalmarille sitten tapahtui?

– No?

– Se muuttui vähän jokaisen nahan­luonnin yhteydessä. Sen ihmisyys, joka oli pelkkää pintaa, kuoli ensimmäisenä.

– Ja siitä tuli eläin, niinkö?

– Apina. Ikään kuin evoluutio olisi mennyt taakse­päin.

– Voiko niin käydä?

– Totta kai. Ainakin Jalmarille kävi. Se ei silti lopettanut, vaan riipi nahkojaan apinan raivolla.

– Heh heh.

– Niin se teki. Ja riisui apinuudenkin yltään.

– Ei sellaista olekaan.

– Olisitpa nähnyt Jalmarin, kun se seisoi puistossa ja heitteli nahkojaan pitkin. Et olisi yhtään ihmetellyt. Ei kukaan ihmetellyt, vaikka katsojia oli aika monta.

– Heh. Raivoava apina puistossa ja läjä­päin apinan nahkoja ympärillä. Ihan tavallinen juttu.

– Mutta sitten se taka­pero­evoloitui käärmeeksi.

– Ja siksi sanoit, että se oli oikea käärme­mies?

– Tietty. Mutta ei se jäänyt käärmeeksikään. Se luikerteli johonkin kivikkoon ja tiputteli nahkojaan sinne sun tänne.

– Mikäs siitä sitten tuli?

– En tiedä. Varmaan joku suka­mato tai bakteeri. En ole nähnyt sitä sen koommin.

– Sinulla on muuten hilsettä olka­päällä, Elina toteaa ja kurottautuu rapsimaan valkeita hituleita Laurin paidankaulukselta.