Ensitapaaminen

Kun avasin oven, rappukäytävässä seisoi kuluneeseen palttooseen pukeutunut vanha, risu­partainen mies. Hän otti pipon päästään, myttäsi sen käsiinsä ja katsoi minuun. Miehen tunkkainen tuoksu kihersi nenääni.

– Täällä on asiaton oleskelu kielletty, tokaisin.

Mies ei sanonut mitään. Hänen silmiinsä syttyi paniikki.

– Mikä hätänä? jatkoin ja tuijotin käytävän lattiaa miehen jalkojen juuressa. Siihen oli muodostunut lätäkkö, joka suureni kaiken aikaa. Kusiko se housunsa?

– Tarvitsetko minua? mies kysyi.

Minusta kysymys oli outo. Minäkö tässä mitään tarvitsisin? Eiköhän tuo mies ollut se, joka jotain tarvitsisi. Märissä housuissa ei olisi hyvä mennä ulos pakkaseen. Miettimättä sen enempää kutsuin hänet sisälle ja kehotin pesulle. Vaatteet käskin työntämään pesu­koneeseen.

Kun pesu­huoneesta kuului veden kohinaa, menin keittiöön ja pistin kahvin tulelle. Ihmettelin itseäni. Tällainen ei ollut koskaan ollut tapaistani, vaan olin aina väistänyt vastaavat tilanteet, katsonut muualle ja kiiruhtanut askeleitani. Nyt nostin leipää ja särvintä pöytään.

Peseytyminen teki selvästi hyvää miehelle. Hän oli pukeutunut kylpy­takkiini ja näytti huomattavan paljon hyvin­voivemmalta kuin äsken käytävässä. Kaadoin kahvia mukeihin ja istuin itse ensimmäisenä pöytään.

– Jäin työttömäksi, vieraani kertoi samalla kun teki voi­leipää.

– Sitä on liikkeellä, nyökkäsin ja mietin omaa työ­paikkaani. Mistä näitä koskaan tiesi?

– Tein hommia reilusti yli yhdeksän­kymmentä vuotta. Nyt tuntuu pahalta.

Yhdeksän­kymmentä? Mies on sekaisin. Ei se voi itsekään olla niin vanha.

– Aika pitkä rupeama, sanoin. – Mitä työtä teit?

– Minä olen mieli­kuvitus­ystävä.

– Mikä?

– Mieli­kuvitus­ystävä. Mulla oli sama työn­antaja koko ajan. Tein sen kanssa kontrahdin jo silloin kun se oli alta kahden. Nyt se kuoli ja sanoi sopimuksen irti.

– Varmaan kova paikka.

– Oli. Eikä uutta työtä saa mistään. Kaikilla on stressi, lapsillakin. Siinä ei jää tilaa millekään mieli­kuvitus­ystävälle.

Hullu ukko, tai ainakin sillä on hulvattomia juttuja.

– Mitä mieli­kuvitus­ystävä tekee? Tai siis sen hommiin kuuluu?

– Vaikka mitä. Ellin kanssa me leikittiin ensin hiekka­laatikolla ja joka paikassa. Kun se sitten kasvoi, me oltiin prinsessoja. Opiskelu­aikoina olin sen unelmien mies. Me käytiin silloin hienoja keskusteluja.

– Mieli­kuvitus­keskustelujako?

– Oikeita. Minä olin kuule sille todellinen koko ajan. Ihan samalla tavalla kun nyt sulle.

– Sekö jutteli sulle vielä aikuisenakin?

– Jutteli, varsinkin silloin, kun sen elämä ei ollut ihan kohdillaan. Minä olin aina tavoitettavissa. Me pyöräiltiin ja tehtiin pitkiä kävely­retkiä. Kun se ei sitten enää jaksanut kävellä, me katseltiin telkkaria ja kommentoitiin ohjelmia.

– Silläkö ei ollut perhettä? Tai muita ystäviä?

– Totta kai oli. Mutta me oltiin silti koko ajan ystäviä.

– Ja nyt se on kuollut?

– On. Lopussa me juteltiin sen kanssa kuolemasta ja kaikesta. Se mietti aina asioita monelta kantilta ja puhui minulle mietteistään. Ehkä sen oli helpompi saada niistä kiinni, kun ne oli puettu sanoiksi.

– Ehkäpä. Otatko lisää kahvia?

Hän otti ja teki vielä yhden voileivänkin.

– Olitko aina samanlainen sen työn­antajasi kanssa?

– Millä tavalla samanlainen? Minä olin aina minä.

– No kun olit prinsessa ja unelmien mies ja nyt olet parta­ukko.

– Olin sellainen, jollaista hän kaipasi, prinsessa tai prinssi yhtäkaikki. Hän tietenkin päätti.

– Etkä sinä saanut valita?

– Miksi olisin edes halunnut? Mieli­kuvitus­ystävä on juuri sellainen millaiseksi sen itse kuvittelee.

– Miksi sitten olet nyt vanha ukko?

– En tiedä. Kerro minulle.

Jäin kiinni. En ollut aikonut tunnustaa itsellenikään. Ehkä olin pelännyt, että hän ei tulisi ollenkaan.

– En uskonut…, painoin katseeni ja ääneni painui kuiskaukseksi.

Tuijotin jalkojani enkä enää katsonut häntä. Elämä jatkuisi samanlaisena kuin ennen. Kävisin työssä ja pelkäisin irti­sanomista. Istuisin yksin elo­kuvissa ja kapakoissa. Kittaisin kaljaa kalsarisillani kunnes alkoholisoituisin. Jollen…

Nostin katseeni ja katsoin pöytäni ääressä istuvaa naista. Hän oli ikäiseni, pukeutunut kylpy­takkiini ja kietonut hiustensa ympärille kylpy­pyyhkeeni. Hän hymyili minulle. Minäkin hymyilin.