Pauhaus

Helppo­heikit huutavat ja pakkaavat yli-ikäisiä namu­mellejä pussiin. Torin toisessa reunassa pyöritetään kahvi­rulettia. Ukot asettavat kolikoita peli­korttien päälle, ja pieni kuula päättää kuka saa ja saako kukaan. Liha­piirakoita ja puolen litran maito­tölkkejä myydään pienestä höyryn täyttämästä kopista. Sen edessä on muutaman äijän jono. Naiset juovat kahvia ja syövät viinereitä.

– Tuo on se tyyppi, Lissu sanoo ja osoittaa mustaan takkiin pukeutunutta miestä, joka selvästi etsii jotain. Miehen kädessä on vanha pahvinen matka­laukku.

– Kuka? Aune kysyy. – Mikä mies?

– Pauhaaja. Sitä pitää vähän varoa. Se on kova sanoissaan, vaikka ei se kenenkään päälle ole käynyt. Ainakaan vielä.

Pauhaaja on löytänyt mieleisensä paikan ja avaa matka­laukkunsa. Siellä on puhallettavat tika­puut ja kova­kantinen kirja.

Mies puhaltaa tika­puihin ilmaa, kunnes niissä on kaiken kaikkiaan seitsemän puolaa. Tikkaat mies pystyttää keskelle toria ja kapuaa niiden huipulle. Siellä hän tasa­painottelee kirja kädessä ja lukee ääneen. Sanat iskevät toriväen niskaan.

– Ottaapa kipiästi, Johannes toteaa ja kääntää selkänsä tika­puu­miehelle.

– Eikös vain otakin? perunan­myyjä sanoo. – Viime viikolla sen jutut kivettivät parvellisen puluja.

– Valehtelet.

– Totta se on. Linnut lensivät liian lähelle ukon puheita ja kivettyivät. Otakko perunaa? Siikliä. Käsin nostettua.

– Pane kapallinen. Iso.

Tikkailla seisovan äijän sanat kovenevat ja putoilevat torilla kulkevien selkään. Ihmiset nytkähtelevät sanojen osuessa ja nostaessa paukamia selkä­nahkaan. Varovaisimmat ovat siirtyneet torin reunalle.

Kahvi­ruletti­koppien takaa pelmahtaa taivaalle varpus­parvi ja lentää suoraan miehen puheeseen. Ne kivettyvät ja roiskuvat kivinä pitkin toria. Yksi iskeytyy suoraan Lissun syliin. Nainen parahtaa ja nappaa kivi­linnun käteensä.

– Sainpas, hän riemuitsee. – Lyyti kehui saaneensa kivi­pulun, mutta on varpunen sentään paljon somempi. Eikö sinustakin?

Aune nyökkää. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja hän tuijottaa tikkailla seisovaa miestä. Joku puku­mies seisoo tikkaiden juurella ja heittelee puudelia ylös­päin.

– Mitä tuo tekee? Aune kysyy.

– Se on Lahtinen, insinööri­tohtori. Se käy aina kivettämässä koiran tai pari, kun tuo tikas­äijä on paikalla.

– Syy?

– Se kovertaa ne ontoksi ja tekee niistä mekaanisia leluja. Robotteja muka. Huit­hapeli se on. Mutta jotkut kyllä ostavat siltä niitä koiria. Minä en niin koirista välitä, mutta pupu­robotti olisi kiva, kun on pääsiäinen ja kaikki.