Konekaniini

Huoneessa kalahtaa ja välähtää, karvat pöllyävät ja palaneen eristeen haju täyttää ilman.

– Kärvähti tämäkin, Niilo toteaa. – Mulla alkaa olla keinot lopussa. Ja rahat.

– Sähkö­käyttöiset kilpakanit tulevat kalliiksi, Liisi sanoo ja nostaa savuavaa kanin roikaletta taka­koivesta. Kani tärähtää ja iskee kipinää. Sen turkki leimahtaa liekkeihin. Liisi upottaa kone-elukan vesi­saaviin ja toteaa, että Niilo on pian konkurssissa.

– Mutta kun minä haluan voittaa ne kisat!

– Tee jotain toisin, Liisi neuvoo. – Ei kannata tehdä samaa kuin muut.

– Mitä muka?

– Kokeile kello­pelejä. Niissä ei tarvita sähköä. Katso vaikka tätä, Liisi sanoo, avaa laatikon ja nostaa sieltä tuhannen kolmensadan liipottimen kello­koneiston. – Ja kaikki pelaa yhdellä jousella.

– Miksi siinä on noin tolkuton määrä liipottimia? Vähempikin riittäisi.

– Loikkaan kyllä, totta. Mutta suurinta osaa liipottimista käytetään mekaanisen älyn tuottamiseksi. Kun tästä tekee kanin, se osaa kampittaa muita kisa­veikkoja kyseenalaisillakin tavoilla.

– Kuulostaa hyvältä. Saanko käyttää tuota?

Liisi lupaa. Niilo väkertää uuden kanin, jonka käyttö­voimana on kellopeli. Kani istuu työpöydällä ja on syövinään porkkanaa. Oikeasti se vain jauhaa sen ja puristaa pelleteiksi. Vaikutelma on varsin aito.

– Siitä tuli eto peli, Niilo hykertelee. – Sen mekaaninen äly on oikea aarre.

– Taisit keksiä jotain kivaa sen kanssa?

– Tämä kani voittaa aina. Se osaa pysäyttää ajan ja työntää oikeita kapuloita muiden kone­kanien rattaisiin, kun ne seisovat jähmettyneinä lähtö­viivalla.

– Kiva. Oletko kokeillut sitä?

– Kohta olen.

Niilo kääntää vetoa kone­kaniin ja käynnistää sen. Pöydälle ilmestyy toinen samanlainen kani.

– Se teki itselleen kumppanin, hän toteaa. – Aika taisi oikeasti pysähtyä. Huomasitko?

– En, Liisi tunnustaa ja kiertää kaneihin vetoa. – Kokeillaan uudelleen.

Liisi ja Niilo havahtuvat puu­tarhan periltä. Aika välkehtii ja maailma täyttyy kone­kaniineista, jotka kääntävät vetoa toisiinsa. Vaikka Liisin lause katkeaa kymmeneen tuhanteen osaan ja jakautuu yhtä moneen aika­jatkumoon, Niilo kuulee sen yhtenä selkeänä lauseena:

– Olisi varmaan pitänyt ajatella ensin.