Perjantai

Eilen oli vielä torstai. Aurinko paistoi niin kuin sillä on keväisin tapana. Minä halusin kuunnella lintujen laulua, joten läksin kävelylle. Pistin villasukat jalkaan ja myssyn päähän, vielä huopanullit ja takki, niin olin valmis. Ovelta aukeni upean valkea maisema täynnä auringon kimallusta, lumen hehkua ja lintujen laulua. Tuoksuikin ihan keväälle.

Jokainen askel kuljetti minua lähemmäs rantaa. Halusin nähdä rikkumattoman lumiaavan, jossa hangen päällä risteili vain muutama pahainen latu. Aiempien kokemusteni takia karsastin jäälle menoa, olin kerran eksynyt lumivalkeuteen, eikä se ollut miellyttävää. Silloin kuitenkin paikalle sattunut hirvestäjä oli ottanut minut pulkkaansa ja todennut, että on parempi tuoda jotain retkiltään, muuten vaimo suuttuu ja haukkuu tyhjäntoimittajaksi.

Seisoin rannassa. Lumilakeus veti minua puoleensa. Kokeilin astua askeleen jäälle. Mukavaa. Astuin toisen. Hienoa. Astuin vielä kolmannen ja neljännen askeleen ja seuraavaksi huomasin juoksevani pitkin jäätä ja kiljuvani riemusta. Minulla oli tilaa, tilaa ja katseeni kantoi jään ääriin. Juoksin yhä pidemmälle, yhä eteenpäin.

Kun pilvi peitti auringon näkyvistä, maisema muuttui mustan harmaaksi. Missään suunnassa ei ollut enää mitään ja minä olin eksynyt. Onhan jäljet, ajattelin, palaan niitä myöden takaisin. Jäljet katosivat siellä, missä hankea ei ollut, vaan oli vain kovaa kirkasta jäätä. En ollut edes huomannut tulleeni minkään jääkentän halki, mutta siihen ne nyt päättyivät, jälkeni.

Tähyilin eteenpäin, koetin nähdä jääaavan toiselle puolelle ja havaitsin pienen matkan päässä jotain maisemasta poikkeavaa. Tietenkin menin katsomaan. Joku oli rakentanut jäälle kaivon. Siinä oli renkaiden päällä harjakatto, siinä luukku ja päädyssä veivi. Avasin luukun ja kurkistin sisään. Pimeyttä riitti kaivon pohjaan saakka. Yhtään vettä ei näkynyt. Kaivon kettinki näytti katoavan pohjan olemattomuuteen.

Tietenkin kiersin kannesta. Olin aina halunnut kokeilla sellaista, eikä niitä nykyisin kaupunkiympäristössä juuri näe. Kettinki kiristyi, ja yhtäkkiä minua janotti. Päätin nostaa kaivosta ämpärillisen juomavettä, tosin mietin, miten keskellä meren selkää olevasta kaivosta voisi saada makeaa vettä, mutta ajattelin kokeilla. Sittenhän sen tietäisi.

Veivi tuntui jäykältä. Kiersin sitä, ja jokin liikahti kettingin toisessa päässä. Kiersin lisää. Silloin kuului pamahdus, kaivon katto sinkosi korkealle, vesi alkoi kohista, ja minä säikähdin. Katto tipahti jonkin matkan päähän. Menin katsomaan. Valtavan suuri korkki oli iskeytynyt katon rakenteisiin ja heittänyt sen syrjään.

Jää järkähti. Kohina jatkui. Menin katsomaan kaivoon ja näin, miten vesi syöksyi siellä alaspäin. Katselin sitä vähän aikaa ja veden juoksu vain kiihtyi koko ajan. Se virtasi yhä nopeammin ja yhä paksumpana putouksena. Jää järkähti toisen kerran ja siihen murtui pitkiä halkeamia.

Kun jäälautat alkoivat kaatua ja sukeltaa syvyyksiin virran mukana, minulle tuli kiire. Ryntäsin kaivosta pongahtaneen korkin luo ja tarrauduin siihen kiinni kaksin käsin. Ympärilläni jyskyi ja jytisi, jäälautat rusikoivat toisiaan ja vesi karkasi kaiken alta.

Pilvi väistyy auringon edestä ja näin rantaviivan olevan vain muutaman sadan askeleen päässä. Se oli kuitenkin noussut jo niin, että se oli paljon pääni yläpuolella. Pois juosseen veden alta oli paljastunut karahkoita ja kaikenlaista veteen ajan myötä joutunutta roinaa.

Koetin meloa korkkiani rantaan, mutta veden virta teki sen mahdottomaksi. Minun piti vain roikkua kiinni ja toivoa, että tämä hulluus joskus loppuisi. Se ei loppunut. Vesi virtasi kaiken päivää ja yötä, minulle tuli nälkä ja jano, minua väsytti ja vähän pelottikin, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Kun tuli aamu, kaikki vesi oli mennyt. Minä istuin korkin selässä ja katselin aiheuttamaani hävitystä. Meri oli tyhjä. Pohjalla kasvaneet kasvit makasivat oikosenaan ja osoittivat, mihin suuntaan vesi oli virrannut. Oli hiljaista. Meren pohjasta nousi suolan tuoksu.

Heitin irti korkistani ja läksin kävelemään rantaan. Matka oli jyrkkää ylämäkeä, eikä missään ollut valmiita polkuja. Paikka paikoin kivenjärkäleet estivät kulkuani. Iltapäivällä ylitin entisen rantaviivan. Lumi oli valkeaa ja aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Missään ei näkynyt ketään.

Hymyilin. Kukaan ei ollut huomannut. Otin myssyn päästäni. Auringon lämpö silitti hiuksiani.