Siemenet

Viime kesänä, kun istuin vuokra­mökin kuistilla, polttelin tupakki­piippua ja maistelin konjakkia, mieleeni juontui lintu­havainto. Aika vähän. Pelkkiä lokkeja. Missä ovat varpuset ja puna­tulkut? Entä kotkat ja kaarneet? Onko sellaisia? Havainto kiusasi minua pitkin talvea ja kevään koittaessa minulla oli suunnitelma.

Aloitin suunnitelman toteutuksen kaupasta, tai aika monesta. Yllätyin, miten heikosti myyjät ja konsulentit pystyivät tukemaan hankettani, vaikka useat nyökyttivät terhakkaasti, kun pyysin linnun­siemeniä. On niitä meillä, he sanoivat, melkein ottivat kädestä kiinni ja taluttivat lemmikki­eläin­osastolle. Tässä näitä on ihan säkki­tavarana, kehuivat ja tyrkyttivät lattialle pinottuja säkkejä, joiden rei'istä valui auringon­kukan­siemeniä.

Kun sitten sanoin, etteivät nuo mitään linnun­siemeniä ole, he laittoivat naamansa mutruun ja väittivät vastaan. Sanoivat mummojen käyvän hakemassa niitä vävy­poikiensa kanssa. Yksikin kylvää säkillisen pihalleen joka viikko. Kysyin tietty, tuleeko niistä lintuja, ja kuulemma tuli. Ainakin mummon piha oli niitä täynnä. Kotkiakin? Ei tietenkään mitään kotkia, vaan puluja ja sen semmoisia.

Ilmoitin vakaasti, että minä tarvitsen linnun­siemeniä, joista kasvaa kotkia. Aion kylvää niitä talo­yhtiön pihalle ruusu­pensaiden alle. Ja ilman lupaa vielä, sillä talo­yhtiön hallitus on todella nuiva elämää uudistavia ideoita kohtaan.

Myyjät katsoivat minua viistoon ja ehdottivat, että kävisin kysymässä linnun­siemeniä kilpailevasta kauppa­liikkeestä. Hieno asenne. Asiakkaan tyytyväisyys oli etu­sijalla, ei suinkaan oman kauppa­liikkeen voitto.

Minulla meni monta kuukautta linnun­siementen etsimiseen. Olin käynyt jo melkein kaikissa kauppa­liikkeissä, sellaisissakin, joissa en oikeasti uskonut mitään linnun­siemeniä olevan. Joissain myyjät katselivat minua päästä varpaisiin, kuiskuttelivat keskenään ja nauroivat. Se ei ollut ihan asiallista touhua ja sanoinkin siitä. Käskivät mennä hoitoon.

Perjantaina satuin vanhan­aikaisen kellari­myymälän ovelle. Myymä­lästä tuli mieleen Keitä te ootte, te pienet poijjaat -laulu. Kellarissa ei asunut suutaria, vaan keskellä tavaroiden täyttämiä hyllyjä tiskin takana istui suuri­partainen mies.

Päivää, sanoin. Päivää. Linnun­siemeniä, pyysin, ja mies kysyi, minkä linnun. Kotkan. Miehen parta tärähti ja suulle levisi virne. Hän nosti takimmaiselta perä­hyllyltä laatikon, laski sen tiskille ja totesi, ettei linnun­siemeniä enää juuri kysytä ja kaikista vähiten kotkan. Minä nyökytin. Kerroin, ettei kaupoissa edes tiedetty, mitä linnun­siemenet ovat. Suuri­partainen nyökytti. Parta pyyhki linnun­siemen­laatikon kantta, ja sitä peittäneen pölyn alta paljastui uljaan kotkan kuva.

Otin koko paketin, vaikka minulla ei olisi ollut siihen varaa. Lisäksi otin kaksi pakettia kaarneen­siemeniä ja kolme sekä varpusta että punatulkkua. Ulos mennessäni huomasin oven­pielessä istutus­lapion, ja muistin, ettei minulla ole sellaista. Kaupan­päällisiä, suuri­partainen mies sanoi. Valitsin puna­vartisen.