Hajusteetta

Johanna tulee työ­paikalleen kemian alan yritykseen. Hän näkee käytävällä Jannen, jonka yllä on valkoinen laboratorio­takki ja nenän päällä pyöreät silmä­lasit. Miehen jaloissa on tennarit ja lahkeista rispaantuneet farkut.

– Johanna, Janne sanoo ja kipittää naisen perään. – Nyt tiedän, miten se tehdään.

Johanna pysähtyy, kääntyy ja pöyhäisee kuparin­hohtoisia hiuksiaan. Jannen katse laskeutuu ja nuolee Johannan paljaita, lyhyen mustan hameen alta esiin tunkeutuvia sääriä ja punaisiin, korkea­kantaisiin avokkaisiin sujautettuja jalka­teriä. Miehen katse pysähtyy valkean, avo­kauluksisen paidan rintamuksen tienoille ennen kuin nousee naisen silmiin. Johanna hymyilee toisella suu­pielellään.

– Mikä?

– Hajustaminen. Sinähän ehdotit, että tutkisin sitä.

– Ja sinä tutkit, Johanna naurahtaa. – No kerro.

– Mietin ensin saman­tapaisia hajuste­kapseleita, joita käytetään pölyn­imureissa. Puristin eri­laisia yhdisteitä pillereiksi ja kokeilin niitä itseeni. Ei toiminut.

– Eikö?

– Ei. Meta­bolismi turmeli ne. Joten päätin muokata meta­bolismia.

– Ja?

– Kokeilin kaiken­laisilla katalyyteilla ja jotkut toimivatkin.

Janne ojentaa Johannalle keltaisen liima­lapun, johon on kynällä piirretty erilaisia molekyyli­rakenteita. Hän osoittaa niistä oikean­puoleisinta ja sanoo:

– Tuo. Se oli lupaava. Mutta ainoa tuoksu, jonka se teki, oli toffee. Se ei ollut minusta oikein toimiva ratkaisu. Mutta jos haluat kokeilla, niin saat tämän.

Janne ottaa laboratoriotakkinsa rinta­taskusta koe­putken ja ojentaa sitä Johannalle. Johanna ei huoli, vaan sanoo, ettei hänkään erityisemmin rakasta toffeen tuoksua, ei ainakaan kerma­toffeen.

– Entä sitten? Johanna kysyy. – Sanoit, että olet keksinyt ratkaisun.

– Nano nano! Janne kiljahtaa ja harottaa sormiaan. – Nano­teknologia pelasti. Pystyn nyt saamaan pieruun minkä tahansa tuoksun. Omani tuoksuvat myskiltä, huomaatko?

– Minä luulin, että olet ostanut huono­laatuista partavettä. Vai pierua se olikin.

– Oletko haistanut muita tuoksuja?

– Ovella tuoksui ruusu. Meinaatko, että se vastaan­oton tyttö…

– Sepä juuri. Sitä paitsi pieruista saa tosi miehekkäitä, sellaisia perinteisen tuoksu­kimaraisia.

– Mitä se tarkoittaa?

– Ensin vahvistetaan pierun oma löyhkä tosi vahvaksi, lisätään siihen hien haju, tupakan käry, vanhan viinan lemu ja kalmon katku. Se saa silmät kirvelemään. Huone tyhjenee kerta­laakista.

– Se kuulostaa hyvältä, Johanna toteaa. – Annahan minulle roima annos.

Lurahdus

Lämpö turahti tölkistä ja
kiehui kananmunaan kuoreen,
jonka koira pisteli.

Oikotie

Elina palaa tyytyväisenä kaupasta, jossa konsulentti on esitellyt uuden­laista pullaa.

– Se oli aivan ylihyvää, Elina sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Ostin samoja jauhoja, joista se oli leivottu.

– Ostit jauhoja, Rainer hörähtää. – Mutta ethän sinä osaa yhtään leipoa.

Elina möksähtää ja nostaa kädet ensin lanteilleen, sitten puuskaan. Ukko on aina tuollainen sosiaalisesti taitamaton suora­suu. Mitä sitten, jos muutama pulla onkin joskus palanut tai lässähtänyt. Ei se hänen vikansa ole koskaan ollut.

– Näillä jauhoilla on onnistumis­takuu.

– Miten ne sen muka takaavat? Sinulle pitäisi jauhojen kylkiäisenä tulla leipuri, jotta saisit pullan onnistumaan.

Raine höröttää ääneen ja pitelee tukuisaa vatsaansa, joka hölskyy ja lötkyy naurun tahdissa pulla­taikinan lailla.

Elina katsoo miestä nenän­varttaan myöten. Hän vielä näyttäisi tuolle. Aina se on pilkkaamassa hänen leipomuksiaan, vaikka muuten onkin melko kelvollinen ukko eikä juuri puutu hänen tekemisiinsä.

– Ne ovat automaatti­jauhoja, Elina toteaa. – Se on uusi keksintö, jokin bio­juttu. Ainakin kaupassa ne toimivat. Haluatko tulla katsomaan?

Elina poimii eteisen lattialta kauppa­kassinsa ja lähtee viemään sitä keittiöön. Hän siirtää kylmä­tavarat jää­kaappiin ja nano­punk-kuvioidun mustan­puhuvan jauho­pussin sivu­pöydälle.

– Tuoko sitä on? Rainer kysyy, osoittaa jauho­pussia, nostaa sen silmiensä eteen ja lukee pussin kyljestä ääneen. – Patentoitu rakenne. Autonomisia Triticum-nano­botteja vähintään 12.3 % painosta.

Rainer laskee pussin takaisin pöydän­kulmalle, josta Elina nappaa sen ja tyhjentää leivonta­kulhoon.

– Nyt siihen pitää lisätä voita tai öljyä, hän kertoo ja kiertää ruoka­öljy­pullon korkkia auki. – Voita ei ole.

Kun öljy­noro osuu jauhoihin, ne kiipeävät noroa pitkin pulloon ja tempaisevat sen Elinan kädestä. Elina perääntyy. Rainer tulee lähemmäs ja tuijottaa leivonta­kulhoa. Öljy­noro ohenee ja jauho alkaa vaivaantua. Öljy­pullo tipahtaa pöydälle, mutta jää pystyyn seisomaan. Vaivautuvasta taikinasta nousee ohutta savua.

– Se haisee pako­kaasulle, Rainer toteaa ja avaa ikkunan. – Pitääkö sen?

– Totta kai. Ne nano­jutut käyvät öljyllä. Pakostihan siitä tulee pako­kaasua.

Taikina vaivautuu rajuin liikkein. On kuin kolme vihaista ämmää purkaisi siihen kiukkuaan kaksin käsin. Osa taikinasta on huurtunut ja huurtuu lisää, kun huone­ilmasta tiivistyy siihen kosteutta.

– Se ei taida paljoa vettä tarvita, Rainer toteaa. – Aika ovelasti se sen ottaa, mitä tarvitsee. Mutta entä hiiva ja sokeri? Pitäähän pullan nousta ja maistua makealle.

– Ne jutut tekee sokeria. Lukisit ohjeesta.

Rainer lukee.

– Tässä sanotaan, että nano­botit muokkaavat jauhojen molekyyli­rakennetta ja synnyttävät sokeri­alkoholeja. Ja että taikinaa ei tarvitse kohottaa, koska samat nano­botit pullaavat taikinan mekaanisesti. Ja että paist…

– Katso! Elina kiljahtaa. – Tämä on hieno vaihe, ihan kuin se karkaisi.

Taikina kapuaa ulos leivonta­kulhosta ja käy pitkäkseen pöydälle. siinä se haarottuu neljäksi ja punoutuu letti­pullaksi, kietoutuu vielä kranssiksi.

Paistuvan pullan tuoksu leviää huoneeseen. Kypsän ruskea väri nousee pulla­kranssin pintaan. Lopuksi pullasta leikkautuu muutama siivu, jotka työntyvät tarjolle.

– Maista, Elina sanoo. – Se on tosi hyvää. Tai ainakin kaupassa oli. Kaikki kehuivat.

– En varmana maista. Siinä on botteja.

– Ei ne millekään maistu, sen kun syöt vain.

Elina työntää pullan­palaa Rainerin suuhun. Tämä puristaa huulensa yhteen ja kääntää päänsä sivuun.

– Syö, Elina toistaa, nyt aiempaa vaativammin.

– En!

Rainer vetäytyy keittiöstä ja pakenee eteiseen. Juuri kun hän on avaamaisillaan ulko-oven, Elinan käsi kurottuu keittiöstä ovelle, hajoaa kimaltavaksi lonkero­kimpuksi ja sulattaa lukon yhtenäiseksi metalli­möykyksi.

Elina kävelee rauhallisesti kohti Raineria. Hänen kätensä palaa entiselleen. Toisessa kädessä on pala automaatti­pullaa.

– Kyllä sinä syöt, Elina sanoo ja hymyilee onnellisena.