Peikko lähti katsomaan, onko maailman toisella puolella tarinoita. Se tulee takaisin ensi vuonna ja tuo muassaan kaikki tarinat, jotka mahtuvat sen taskuun. Se ottaa varmuuden vuoksi yhden pienen lisätaskunkin mukaansa.
Jokaiselle omanlainen toivotus peikolta.
– Pyssy, Johannes vastaa myyjän päiväämitäteillesaisiolla-tervehdykseen.
– Että pyssy, myyjä sanoo. – Oikeinko oikea pyssy?
– Oikein oikea. Lähden kavereiden kanssa metsälle pyssyttelemään. Laittoivat kutsun. Tällaisen.
– Että pyssyttelemään. Pitäähän se silloin pyssy olla. Pannaanko iso vai pieni?
– Pannaan iso, sillä varmaan on helpompi pyssytellä. Niin ja paukkuja. Niitä jotka pamahtavat. Isoja.
Myyjä saa paksun setelitukon, Johannes saa pyssyn ja paukut. Myyjä ei malta kuitenkaan lopettaa, vaan myy Johannekselle vielä pyssyrassin ja kantokassin. Johannes hymyilee yhä leveämmin, malttaa kuitenkin jo ruveta tekemään lähtöä.
Ovi sulkeutuu Johanneksen perässä, kun myyjä huomaa tiskille unohtuneen kutsukirjeen. Hän vilkaisee sitä, näkee tutun allekirjoituksen ja ryntää asiakkaansa perään.
– Tämä jäi, myyjä huutaa paperi kourassa. – Ja siinä porukassa pidetään tällaista. Se tulee kaupanpäälle.
Johannes seisoo kadunreunassa pyssykassi kädessä. Toinen käsi puristaa kutsukirjettä ja oranssia pipoa. Mies kohauttaa harteitaan, nakkaa tavarat auton takakonttiin ja ajaa huristaa pois tiehensä.
Seuraavana päivänä Johannes ajaa kohtauspaikalle, jossa muu seurue jo odottelee. Kun hän ottaa pyssynsä esille, kaikki haluavat koetella sen jykevyyttä ja painoa. Ja kun Johannes laittaa oranssin pipon päähänsä, kaikki taputtavat häntä selkään ja kaivavat kätköistään samanlaisen pipon omaan päähänsä. Johannes on niin ylpeä. Hän kuuluu nyt porukkaan.
Seurue kävelee metsässä ja juttelee pörssikursseista ja likviditeettikriisistä. Johannes koettaa osallistua, mutta ei saa suunvuoroa, joten hän tyytyy katselemaan ympärilleen. Kuusten alla vilahtelee pitkäkoipisia jäniksiä. Johannes päättää ansaita kannuksensa, kiskaisee pyssyn selästään, virittää ja laukaisee. Koko seurue maastoutuu ja pälyilee ympärilleen. Johannes hieroo olkapäätään, mutta kävelee muina miehinä kaikkein suurimman kuusen alle ja nostaa sieltä velttona heiluvan jäniksen.
– Hullu! Ammuit oikeasti, seurueen johtohahmo huutaa ja koputtaa otsaansa. – Ja vielä jänistä. Eikö sinulla ole mitään täällä?
Nyt Johannes on nolo. Julkiset moitteet, vaikka kehuja piti, hän miettii, ottaa pipon päästään ja rupeaa pyörittelemään sitä käsissään.
– Lue edes nyt siitä, johtohahmo neuvoo ja osoittaa Johanneksen pipoa.
Johannes lukee pipoon tikatut sanat "älä jänistä" ja sanoo, ettei hän jänistänytkään, vaan oli rohkeampi kuin mitä oikeasti halusi, että hänen mielestään jänisten kuuluu loikkia metsässä eikä porista padassa.
Johanneksen puhuessa kuusten alta tulee suuri joukko tavallisia jäniksiä. Ne kerääntyvät seurueen ympärille. Johanneksen ampuma jäniskin tokenee pelästyksestään ja nousee seisomaan takajaloilleen. Se heilauttaa käpäläänsä muille jäniksille, taputtaa Johannesta selkään ja sanoo, ettei se ole oikeastaan vihainen ja että se ymmärtää Johanneksen vasta-alkajana tulkinneen tekstin ihan nurinkurin. Sitten jänis tarttuu Johannesta kädestä ja lähtee loikituttamaan tätä edes ja takaisin, pitkin ja poikin metsää.
Kaikki, myös jänikset, katselevat loikkimista. Kun se jonkin ajan päästä alkaa sujua ja Johannekselta rupeaa pääsemään riemunkiljahduksia, jänikset ja koko metsäseurue ottavat toisiaan lanteilta kiinni ja tanssivat käpyletkistä ainakin kolme tuntia yhtä kyytiä.
Mies kulkee metsässä, soutaa järvet ja hiihtää jäät. Aurinko nousee ja laskee, kuluu päiviä. Marjat kypsyvät metsissä, ja jäät ryskyvät kevättulvissa. Tuuli repii lehdet puista, taittaa niiden runkoja ja nostelee juurakoita maasta. Mies etsii. Hän kiertää kaikki paikat, mutta ei löydä hakemaansa. Maisemat eivät tarjoa uutta eivätkä vanhaa vaan nykyisyyttä, joka ei miehen mieltä tyydytä, ei anna ajatuksille muuta suuntaa kuin elämisen tahdon.
Mies virittää ansoja metsään ja pyydyksiä vesiin, kiertää niitä ja kerää niistä elantonsa, jäniksen tai oravan, kapean hauen tai leveän lahnan. Hän pyytää syödäkseen, poimii marjat elääkseen, lämmittelee palavan puun loimussa ja kuuntelee liekkien räiskettä. Mutta hän ei löydä hakemaansa, ei tiedä sille nimeä, mutta tietää tahtovansa jotain muuta, ei enempää kuin elääkseen tarvitsisi, mutta jotain sellaista, mitä hänellä ei ole.
Mies väsyy kiertämiseensä.
Hän päättää odottaa. Tulkoon haettu hänen luokseen. Mies istuu puunrungolle, jonka tuuli on istuimeksi kaatanut, ja ryhtyy odottamaan. Ensimmäinen vuosi kuluu hiljalleen ja entisen kaltaisena: syksy vie lehdet, talvi tuo tuiskut, kevät vie lumen ja kesä tuo tuoksut. Mies seuraa vuoden kulkua ja odottaa seuraavaa.
Toinen, kolmas ja neljäs vuosi ovat toistensa toisintoja, mies ei anna periksi. Hän jatkaa odottamistaan, vaihtaa välillä polven toisen päälle, pyörittää peukaloitaan kierroksen tai kaksi. Maailma ja aika kulkevat omaan tahtiinsa, mitään ei tapahdu, mitä ei jo aiemmin olisi tapahtunut.
Viidentenä vuonna mies tietää miten odotetaan. Hän odottaa yhä kiihkeämmin ja vuodet vierivät yhä nopeammin. Kun kuudes ja seitsemäs vuosi ovat jo kauan sitten menneet ja kuudeskymmeneskuudes on menossa, miehen istuinrunko on muuttunut maaksi ja muurahaiset muuttaneet siitä muualle. Hän natisee seisaalleen, ottaa muutaman askeleen, joiden aikana kuusi talvea muuttuu muistoiksi, ja istahtaa taas, mutta nyt kivelle, jotta ei yhtenään tarvitse sijaansa vaihtaa.
Vuodet kuluvat sitä nopeammin mitä kiihkeämmin mies odottaa. Metsä elää hänen ympärillään, vesoista ja varvuista tulee puita, jotka seisovat hetken ja sitten kaatuvat, sortuvat mullaksi. Jokainen kasvi nostaa elinvoimansa maasta, puskee sen ulos lehtinä ja varsina, jotka muuttuvat taas maaksi. Mies seuraa, miten maa nousee tulvavetenä hänen jalkojaan ja pohkeitaan ylöspäin ja alkaa huuhdella hänen lanteitaan. Silloin hän nousee istuimeltaan ja kiipeää tunturin laelle jatkamaan odotustaan.
Tuuli ja sade, pakkanen ja aurinko murtavat lohkareita tunturista ja mies näkee, miten kiinteä kallio virtaa kivinä alas, ja miten jäkälä kiertää kivien kyljessä auringonvalon perässä.
Horisontissa, lähes katseen tavoittamattomissa alkaa välkkyä valo. Hehku valaisee yöllä aiemmin pimeää paistaneen taivaanrannan. Valo lähestyy. Mies katselee sen lähestymistä talven mustavalkoisuuden ja kesän värikylläisyyden vuorotellessa ja muokatessa valoa alati yltyvällä välkkeellään. Kiihko kasvaa miehen ajatuksissa ja hän paneutuu odottamaan tunteensa koko voimalla, sen totisella malttamattomuudella.
Valo lähestyy tunturin rinteitä. Valon mukana tulee kuhina. Koskemattomaan metsään avautuu uria, puuvirrat alkavat norua pois ja metsät tyhjentyä. Mies nousee seisomaan ja päättää, ettei odota enää, lähtee astelemaan tunturin keväistä kuvetta alaspäin. Hän laskeutuu, kunnes näkee edessään mustan asfaltin ja sillä kulkevia ihmisiä, tien joka haarautuu vähän väliä oikeaan ja väärään.
Silloin mies hymyilee ja lähtee kohden tekemättömiä valintojaan.
Kuulin, miten ovi sulkeutui takanani ja sen seitsemän lukkosalpaa loksahti paikoilleen. Oli pimeää. Tunnustelin ympäristöäni. Olin pienessä eteisessä, jossa jokaisella seinustalla oli kaksi ovea. Minua kauhistutti ajatus hämähäkinverkkoon törmäämisestä ja mielikuvitukseni loihti huoneen joka nurkkaan noita kahdeksanjalkaisia verkonkutojia. Tiesin, että ne jo vyyhtivät seittejään käsivarsilleen ja lähestyivät minua.
Raapaisin tulitikun ja näin, miten joulukinkun kokoinen hämähäkki pyöritti seittilassoa päänsä yläpuolella. Sen kaikki tuhannet silmät killittivät minua ja tiesin, ettei se heittäisi ohi. Nurkista juosta rapisi vielä lisää hämähäkkejä, toinen toistaan karvaisempia ja pitkäjalkaisempia. Minun piti päästä pois, oli ihan pakko.
Ajattelin, että katossa täytyy olla pakotie. Katsoin ylös, tartuin siellä törröttävään kahvaan ja kiskaisin. Luukku aukeni, ja aukosta putosi traktorikuormallinen pölyä. Olin varma siitä, että yläkerrassa lahosi kymmeniä ja satoja muumioita. Väänsin itseni luukusta ylös suoraan ikivanhojen sarkofagien väliin jääneeseen koloon. Siellä ei olisi ainakaan hämähäkkejä, ajattelin. Sarkofageissa pölyävät muumiot olivat niin kuivia, ettei niissä olisi mitään hämähäkkejä kiinnostavaa.
Sitten ajattelin, että ehkä se olikin hämähäkkien tekosia. Muistin lukeneeni, että hämähäkit voivat myrkyllään halvaannuttaa uhrinsa, kietoa sen seittiin ja säilöä elävältä pahanpäivän varalle. Siinä hetkessä olin varma siitä, että muumiola oli hämähäkkien ruokavarasto. Olin helpottanut niiden ruuanhankintaa kiipeämällä itse sinne säilöttäväksi.
Katsoin taakseni ja näin, miten ensimmäinen seittipallo lensi luukusta sisään. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja kohta niitä lensi luukun täydeltä. Pallot tarttuivat lattiaan tai sarkofageihin. Palloissa kiinni olevat seitit värähtelivät, kun hämähäkit kiipesivät niitä myöden ylös. Huusin. Huusin kuin syötävä. En halunnut muumioksi, hämähäkkien tyhjiin imemäksi kuoreksi, vaan kotiin. Heitin safarilakillani minua kohden juoksevia hämähäkkejä ja ryntäsin suoraan hauraiden sarkofagien läpi kohti valoa, jota lirutteli sisään pölyn ja seittien peittämästä ikkunasta.
Avasin ikkunan ja nappasin kiinni ikkunalaudalla sulkiaan sukivan pulun. Se koetti vastustella, mutta riisuin siltä höyhenpuvun ja vedin sen ylleni. Hyppäsin siivilleni ja pakenin, mutta kun katsoin taakseni ja näin, että pulu tärisi kylmissään ja ahnaat hämähäkit lähestyivät sitä, käännyin takaisin, hain pulun ja pistin sen taskuuni.
Se oli hyvä päätös, sillä pulu osasi kaikki lentoniksit ja se opasti minua niin, että pääsimme molemmat ehjänä maahan, tai oikeastaan se oli puu, tammi. Istuin sen oksalla ja läähätin. Lentäminen on yllättävän raskasta tottumattomalle. Nostin pulun viereiselle oksalle ja kaivoin tupakit takataskusta. Siinä me sitten istuimme ja polttelimme, päivittelimme hämähäkkien ahneutta.
Kun läksin kapuamaan alaspäin, pulu kröhäytti kurkkuaan ja pyysi pukuaan takaisin. Riisuin sen ja palautin omistajalleen. Pulu veti sen ylleen, nousi siivilleen, lehahti yläpuolellani olevalle oksalle, keikutteli siinä niin kuin linnut keikuttelevat, ja kiitti kyydistä. Kun vilkaisin ylös ja melkein hymyilin mokomalle siipiniekalle, se roiskautti lannoitepommin kirkkaalle otsalleni. Kiittämättömyys on maailman palkka.