Seikkailu keväthangilla

Mies nimeltä Onni kolistelee eläkeläiskerhon tiloihin rollaattorinsa kanssa. Hän ripustaa lumisen palttoonsa ja karvareuhkansa naulakkoon ja menee kantapöytäänsä, kiepauttaa kävelyvärkkinsä ympäri ja istahtaa sen päälle. Martti, joka jo istuu pöydässä ja mutustaa lettipullan palaa, tervehtii kaveriaan ja kysyy, miksi tämä näyttää kissalta kermakupin ääressä.

– Mulla oli hyvä seikkailu, Onni sanoo, katsoo kahvitiskiä ja toteaa kahvihammasta taas pakottavan.

Martti naurahtaa, nousee nuoremmakseen hakemaan Onnille kahvia ja nisua ja laittaa reilusti kermaa ja kuusi palaa sokeria sekaan.

– Kiitti, Onni sanoo, laskee sokeripalat ja toteaa mielissään, että sulaa se sokeri vielä hänenkin suussaan.

– Kerro nyt se seikkailu, Martti pyytää.

Pöytään tulee muitakin kuulijoita kahvikuppiensa kanssa. Onni alkaa kertoa.

– Mulla oli sellainen seikkailu, hän sanoo, – että kun tulin tänne, niin tienmutkan hangessa oli köntällään vielä muakin vanhempi äijä. Melkein en huomannut sitä, kun se ei sanonut mitään, ähisi vaan.

– Mitä seikkailua siinä oli?

– Älä nyt hätäile. Mie tietysti kysyin, miksi se konttii hangessa. Se sanoi aivastaneensa niin, että oli horjahtanut suoraan hankeen.

– Ja sinä tietysti hövelinä autoit sen pois hangesta?

– Mie yritin. Pistin rollan ihan viereen, pidin siitä kiinni yhdellä kädellä ja yritin toisella vetää sitä äijää ylös. Mie kaatusin samaan kasaan. Siinä myö äijät maattiin rinnan, hangessa.

– Mahtoi olla näky, Martti naurahtaa ja käy hakemassa toisen kupillisen itselleen ja Onnille.

Onni kalastaa sokereita kupin pohjalta ja rouskuttelee niitä. Pöytäseurue hoputtaa häntä jatkamaan.

– Rupesin huutamaan apua, kun ei päästy kumpikaan ylös, mutta se äijä hyssytteli mua ja sanoi, ettei kannata huutaa ainakaan niin kovaa, että kukaan kuulisi.

– Miksei muka?

– Kysyin siltä samaa, ja se sanoi, että ihmiset pitää juoppona ja saattavat sylkeä kohti.

– Ai hitto!

– Sanos muuta. Myö maattiin siinä ja katseltiin ohikulkijoita, kunnes kohdalle sattui sellainen vallan nuori naisihminen. Silloin myö alettiin huutaa sen mikä kurkusta lähti, miekin huusin ihan mallin mukaan.

– Sille naiselleko?

– Joo. Kun se huomasi meidät, niin se rupesi hymyilemään leveesti ja tuli kohti. Se katseli mua vähän aikaa pää kallellaan ja totesi sitten, että Veikolla näyttää tänään olevan oikein kaverikin. Sitten se ojensi kätensä sille äijälle ja kiskoi sen tolpilleen. Mie olin seuraava.

– Aika mimmi!

– Eikös! Se saatteli meitä vähän matkaa ja piteli molempia kädestä. Kun se sitten lähti omille teilleen, myö sovittiin Veikon kanssa, että mennään sinne taas huomenna kaatumaan.

– Vai sellainen seikkailu, Martti nauraa yhtä höröä muun pöytäseurueen kanssa. Sitten hän vakavoituu.

– Sopisikohan sinne kolmaskin? hän kysyy. – Kukaan ei ole pitänyt minua kädestä ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen.