Maailmanloppu

Ohuista laudoista kokoon lyöty laatikko on alassuin keskellä puistoa. Laatikon päällä seisoo mies, joka on pukeutunut pitkään valkeaan kaapuun. Ilma on viileä. Paksu sumu estää näkemästä muutamaa kymmentä metriä pidemmälle.

– Maailmanloppu on lähellä! mies huutaa ja horjahtaa laatikollaan. Hän kohottaa kätensä suoriksi kohti taivasta ja nostaa leukaansa niin, että parta väpättää vaakatasossa. – Maailmanloppu!

Muutama ohikulkija jää naureskelemaan miehelle, jota selvästi palelee sumun kostuttaman kaavun alla. Mies jatkaa huutamistaan. Hän varoittaa ihmisiä ja kehottaa heitä katsomaan eteensä. Miehen ympärille kertyy yhä enemmän väkeä.

– Mistä tiedät? pitkätukkainen nuori mies kysyy.

Kaapumies tuijottaa nuorukaista. Tämä naurahtaa ja sanoo jotain kavereilleen, jotka hörähtävät. Mies osoittaa nuorukaista sormi ja käsi ojossa, kääntyy sitten osoittamaan kohti sumuseinämää.

– Katso itse, mies sanoo, – maailma katoaa, sulaa pois.

– Sehän on vaan sumua, eikä mikään maailmanloppu, nuorukainen toteaa ja kääntyy puhumaan kavereilleen. – Äijä on ihan hurahtanut.

Kuulijat pyörittävät sormea ohimollaan ja pudistavat päätään. Joku pilkkaa miestä avoimesti ja lupaa soittaa valkotakkiset hakemaan. Tyhjiä kaljatölkkejä lentää kohti miestä. Hän kääntää selkänsä pilkkaajille ja jatkaa messuamistaan.

Nuorukainen kavereineen nostaa kaljakassinsa maasta ja lähtee kulkemaan poispäin. Yksi toisensa jälkeen heidän naurunsa katoaa sumuun.

Muutkin kuulijat lähtevät. Nuoret isät ja äidit taluttavat lapsiaan tai työntävät lastenvaunuja. Mummot ja papat köpittävät poispäin ja kopsuttelevat kepeillään maata. Jokainen kulkee sumuun ja katoaa laatikolla seisovan miehen näkyvistä. Mies laskeutuu korokkeeltaan ja katselee ympärilleen. Missään ei ole ihmisiä eikä eläimiä. Maailma on täydellisen hiljainen.

– Ei ketään, hän huokaa. – Ei yhtään ketään.

Mies vilkaisee yhä lähemmäs tulevaa sumuseinää, kääntää laatikkonsa toisin päin ja käpertyy sikiöasentoon sen sisään.