Tähystäjät

– Peurat ovat keltaisia, MacLahtinen toteaa ja laskee kiikarin silmiltään. Hän kääntyy ympäri ahtaassa punkkerissa ja tönäisee kollegaansa, joka tarkkailee eteläisestä tähystysaukosta näkyvää maisemaa. – Kuulitko? Peurat ovat keltaisia.

– Taasko? MacVirtanen huokaa. – Eilen ne olivat vielä ihan vihreitä.

– Jokin on muuttunut. Peurat kypsyvät pikavauhtia.

– Onko taas pakko mennä peurastamaan? Laskeskelin, että huomenna saattaisi sataa sorsia. Säteily on niin voimakasta, että ne tippuvat valmiiksi paistettuina.

– Minusta lentoon kypsähtäneet linnut ovat ällöttäviä, varsinkin niiden sisälmykset. Mieluummin syön vaikka peuraa.

Naiset huokaavat ja jatkavat tähystystään. MacLahtisen havaitsemat keltaiset peurat vaeltavat etemmäs ja jättävät jälkeensä puhtaaksi kaluttuja kalanrankoja.

– Tuuli on kääntynyt, MacVirtanen toteaa. – Sorsat satavat muualle.

– Peuratkin lähtivät. Taitaa tulla taas nälkäpäivä.

– Ei tässä muita ole ollutkaan. En muista, että olisin syönyt mitään sen jälkeen, kun…

– En minäkään. Oletko muuten huomannut, että sen… että sitä ei voi sanoa… se on ihan kuin lukossa.

– Minä voin ajatella sen. Tiedän, että olit mukana. Mutta se ei tule ulos sanoina.

Naiset kohauttavat harteitaan ja palaavat tähystämään. Molempien uniformu on lahonnut ja tippunut pölynä punkkerin lattialle. Saappaat ovat kuivettuneet koppuraksi. Punkkerin varustehyllylle jätettyjä koppa­lakkeja peittää vahva pölykerros.

– Lähden pois, MacLahtinen sanoo. – Ja tällä kertaa olen tosissani.

– Tiedätkö jo, missä ovi on?

MacLahtinen kolahtelee kasaksi tähystysaukkonsa viereen.

– Toivoin, että sinä tietäisit, hän kuiskaa.

– Jatketaan tähystystä, MacVirtanen ehdottaa. – Ei tämä voi ikuisesti jatkua.

MacLahtinen nousee, pyyhkäisee hämähäkinseittejä ohimoltaan ja nostaa kiikarin silmilleen.

– Peurat ovat keltaisia, hän toteaa.