Maailmanpyörä

Lailan gondoli oli ylä­kuolo­kohdassa, kun maailman­pyörän akseli petti ja murtui. Pyörä huojahti. Laila tarttui vieressään istuvan pulskan miehen käsi­varteen ja puristi. Mies ähkäisi ja alkoi huutaa. Kun pyörä kallistui, gondoli heilahti, ja he liukuivat kohti sen reunaa, mies huusi suoraa huutoa.

Laila uikutti. Hän pysyi korissa enää paksun miehen ansiosta. Mies oli juuttunut vatsastaan gondolin porttiin, ei päässyt siitä eteen eikä taakse. Lisäksi mies oli sitonut vyönsä kaiteeseen. Laila seisoi miehen mahan päällä ja puristi rystyset valkeina kaidetta. Hänen polvensa tärisivät.

Lailan korkkarit painoivat kipeästi miehen lihaa, ja tämä huitaisi Lailalta jalat alta. Lailan ote irtosi ja hän putosi.

Matka oli pitkä.

Pudotessaan Laila ehti surra pörrö­häntäisen kissansa. Se jäisi hunningolle ilman häntä, saattaisi päätyä vaikka Katti­vaaran margariini­tehtaaseen. Kissa­murhe ja kissittely muuttivat Lailaa. Hänen ajatuksensa ylvästyivät ja silmät kaventuivat. Raajoista tuli yhtä joustavat kuin mielestä. Hän tiesi, ettei mokoma pudotus vahingoittaisi häntä. Kissuus otti hänet valtaansa, ja hän tipahti jaloilleen tuhlaamatta ainoaakaan elämäänsä, notkisti polviaan ja katsomatta kertaakaan taakseen hän käveli pois tiehensä häntä pystyssä.

Hetki nolla

…kolme, kaksi, yksi, nolla. Lähtö. Raketin poltto­aine syttyi. Lasku­virhe suuntasi palo­paineen väärin: se työnsi pisto­liekin ylös, aina ohjaamon saakka, poltti miehistön ja räjäytti koko raketin alustalleen.

Minä olin osa miehistöä. Jäin keskelle poltetta ja räjähdystä. Kaikki pysähtyi. Olin kauhuissani. Halusin paeta. Nousin paikaltani, syöksyin räjähdyksen seinään avaaman aukon läpi suoraan ulos ja liu’uin paine­aaltoja myöten maan­pinnalle.

Juoksin pois­päin raketista, kunnes oivalsin, että maailma oli aivan hiljainen. Mitään ei kuulunut. Mikään ei liikahtanut. Pysähdyin ja käännyin. Näin pisto­liekin, joka poltti minut hengiltä ohjaamossa. Näin revenneet poltto­aine­säiliöt ja niistä irtoavia sirpaleita. Näin tulisen mustan helvetin, joka kurkotti sirpaleiden välistä.

Jatkoin matkaani ja kohtasin ihmisiä, jotka olivat tulleet seuraamaan raketin lähtöä. He olivat jähmettyneet paikoilleen. Räjähdys heijastui heidän silmistään, toisten silmistä paistoi kauhu. Suurin osa heistä kuolisi, kun ajassa ja tilassa kulkevat raketin kappaleet murskaisivat heidän luunsa ja lihansa tai räjähdyksen synnyttämä paineaalto luhistaisi heidän kehonsa.

He olivat jo eri maailmassa kuin minä. Aika oli pysähtynyt. Mikään ei liikkunut minua lukuun ottamatta. Tiesin kuolleeni, mutta mietin, olenko kuitenkin elossa. Pystyin ajattelemaan ja tarkastelemaan ympäristöäni. Jalkani tallasivat ja pystyin siirtymään paikasta toiseen. Päätin kulkea eteenpäin.

Musta­kaapuinen hahmo, joka vastasi mieli­kuvaani Kuolemasta, istui betoni­aidalla ja vihelteli. Teräväksi liipattu kapea­teräinen viikate nojasi aitaan.

Kuolema katsoi minua ja taputti tilaa vieressään. En voinut muuta kuin mennä. Istuuduin kuoleman viereen, olin hämilläni ja heiluttelin jalkojani niin kuin joskus lapsena sängyn­reunalla istuessani.

– Tuo on maailmasi, Kuolema sanoi ja heilautti kättään niin, että se kattoi kerralla kaikki suunnat.

– Oli?

– On. Tahdotko, että katkaisen lankasi nyt heti?

– Mitä se tarkoittaa?

– Kuolemaa. Voit valita kuoletko nyt vai myöhemmin.

– Milloin myöhemmin?

– Kun palaan. Ajalla ei ole enää sinulle merkitystä. Olet käyttänyt omasi.

– Enkö minä vielä kuollutkaan?

– Kuolit. Irtosit ajasta. Viikate katkaisee lankasi ja irrottaa sinut tilasta. Odotapas.

Kuolema nousi ja nosti viikatteensa. Minä istuin edelleen aidalla, kun hän toi viikatteen terän liki ja nosti sen avulla ohutta hopeista ketjua, jonka ymmärsin kuuluvan minuun ja olemiseeni, vaikka minulla ei aiemmin ollut aavistustakaan sen olemassa­olosta.

– Tämä on lankasi ja kahleesi, Kuolema jatkoi. – Silpaisenko sen nyt?

– Mitä sitten tapahtuu? Mihin minä joudun?

– En tiedä. Sinun on mentävä itse katsomaan.

– Enkä voi palata?

– Et.

Vilkaisin matkan päässä räjähtävää rakettia, jonka keulassa minä kuolin tällä samalla hetkellä. Tällä samalla hetkellä minä liu’uin raketista alas, ja tällä samalla hetkellä minä kävelin ihmisten ohitse kohti betonimuuria, jolla istuin ja juttelin Kuoleman kanssa tällä samalla hetkellä. Elin hetkessä.

– Carpe diem, sanoin. – Minä jatkan tässä.

– Täällä ei ole muita, Kuolema tähdensi. – Nyt ei ole muita.

– Minä tiedän.

– Niin tiedät, mutta et ymmärrä.

– Jään silti, totesin ja tiesin olevani varma.

Kuolema nyökkäsi, nousi ylös ja käveli pois. Minä istuin paikallani ja katselin maailmaani ja viimeistä hetkeäni. Se oli kokonaan yksin minun.

Tarinamatto

– Tämä joutaa jo pois heitettäväksi, Laila sanoo ja nakkaa räsy­maton oven­suu­nurkkaan.

Minä hätkähdän, rävähdän jalkeille ja haen maton takaisin.

– Ei varmasti heitetä, sanon. – Se on tarinamatto, täynnä tarinoita. Istuin pilttinä sen päällä ja luin raitoja.

– Ai sinä olit outo jo silloin?

– Pirun outo olinkin. Mummo kertoi kuule joka raidasta tarinan tai pari. Se leikkasi itse vanhoista vaatteista kuteet tähän mattoon ja vielä kutoi sen.

– Yäks! Onko se tehty vanhoista vaatteista?

– Tarinoista.

– Äklöä. Oikeesti! Miten jotkut vanhat kalsarit on muka tarina?

– Katso tätä, sanon ja näytän vaalean­punaista raitaa, jossa on kiinni nepparin puolikas.

– Mitä siitä?

– Se on mummon yö­paita. Tuon nepparin toinen osa irtosi kankaasta, kun vaari kiskoi yö­paitaa mummon yltä. Ne jättivät sen korjaamatta ja yö­paidasta tuli merkki, jolla mummo kertoi omista haluamisistaan vaarille. Vaari riisui sen vielä aika monta kertaa mummolta, niin että se oli loppujen lopuksi pelkkä riepu ja jouti maton­kuteeksi.

– Sekstailiko sinun mummo ja vaari keskenään? Vanhat ihmiset. Tosi himmeetä.

– Joo. Mummo sanoi, että pappa oli peto eikä tyytynyt vähään. Eikä hänkään sen puoleen.

– Ja se kertoi tuon, kun olit vielä ihan kakara?

– Silloin se kertoi toisen­laisia tarinoita. Tämän se paljasti vasta pari vuotta sitten.

– Mitä se kertoi tuosta nepparista silloin aiemmin?

– Että se oli jonkin sota­herran kalsarin­nappi ja että kyseinen sota­herra oli unohtanut kalsarit ranta­kivelle, kun oli käynyt joessa uimassa. Mummo oli korjannut ne talteen, ettei rahan­alainen tavara mene hukkaan.

– Ja sinä uskoit?

– Tietty. Miksen olisi uskonut?

– Sinun mummosi taisi olla aika moinen vempula.

Laila hymyilee ja näyttää tietäväiseltä. Minä mietin vaihto­ehtoja. Mummo oli hyvä­luontoinen ja ilo­mielinen, sen myönnän, mutta että… ehkä sittenkin. Se selittäisi monta raitaa. Maton tarinoiden luku­määrä taisi juuri monin­kertaistua. Minä hymyilen ja lähetän hyväksyvän ajatuksen mummolle.

Valo ja varjo

– Turre, tseh.

Turre vilkaisee minua ja katsoo sitten pää kallellaan kuusten reunustamaa metsä­polkua, jota se on tottunut kulkemaan kanssani. Tällä kertaa mentäisiin uusiin seikkailuihin, oravia ja jäniksiä ehtisi käydä tervehtimässä myöhemminkin.

– Tule mennään. Mennään joelle.

Turre innostuu. Se juoksee kauas edelleni, veuhtoo häntäänsä, haukkuu ja ynisee. Minä olen sen mielestä auttamattoman hidas. En pärjää sille alkuunkaan, mutta se on silti minun paras kaveri. Minä kyykistyn ja nappaan Turren syliini, rapsutan sitä korvan alta. Koira parkaa kutittaa aina samasta kohdasta ja se tulee usein luokseni ja pyytää minua rapsuttamaan. Mukavaahan se on, minustakin, se rapsutus.

Kun joki pilkottaa puiden välistä, Turre nuuhkii ja vetää minua etu­viistoon kohti rantaa. Hassu koira, ihan kuin se tietäisi, että tarvitsemme jonkin­laisen vesi­kulku­neuvon ja nyt se nuuhkii sitä esille nenä terävänä.

Venehän siellä on, haistan tervan jo itsekin. Mutta veneen vieressä on todellinen aarre: puun­rungoista yhteen solmittu lautta, saman­lainen kuin meri­rosvo­tarinoissa. Vain pää­kallo­lippu puuttuu. Minulla on onneksi sellainen mukanani. Nostan sen mastoon ja teen pää­kallo­lipulle kunniaa. Päässäni on meri­rosvosti solmittu veren­punainen huivi. Turre loikkii lautalle ja taas maalle, edes­takaisin. Koira haluaa selvästi ruveta lautta­koiraksi, sen kieli lerputtaa ja häntä vispaa. Karvainen kaverini kutsuu minua seikkailuun ja minä tietenkin menen. Tempaan vyöltäni terästä hehkuvan miekan, jossa on kultainen kahva. Heilutan asetta pääni ylä­puolella ja laulan hura­huh­hah­heitä ja rommia­pulloa.

Potkaisen lautan virtaan. Se kuskaa meitä mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Välillä virran molemmilla puolilla on korkeat kalliot, välillä avaraa maata. Välillä kuljemme syvällä laaksossa, välillä ylitämme vuorten huippuja. Pysähdymme, kun olemme syvässä kanjonissa. Kiipeämme kallion kuvetta ylös. Minä autan Turrea kaikkein hankalimmissa paikoissa. Sen on vaikea saada kivestä pitävää otetta pehmeillä tassuillaan. Mutta kaveria ei jätetä, niin pappa aina sanoo ja näyttää vakavalta. Sieltä ylhäältä me hyppelemme kanjoniin, kellumme vedessä ja katselemme taivaalla kierteleviä korppi­kotkia.

Lopulta virta vie meidät saareen, jonka rannalla on tuhansia aarre­arkkuja täynnä kultaa ja muita aarteita. Arkkujen välissä hietikolla lojuu pää­kalloja ja sääri­luita. Turre haluaisi järsiä niitä, mutta näytän sille rannalla kasvavan makkara­pensaan, jonka makkarat ovat jo ihan kypsiä ja vähän grillaantuneitakin, Juuri sellaisia, millaisista ainakin minä pidän kaikista eniten.

Turre ahmii. Sen silmät loistavat, ja syömisestä kuuluu hassuja ääniä. Makkarat ovat hyviä ja maistuvat minullekin. Olen jo vähän kyllästynyt meri­rosvo­aarteisiin, mutta makkaraan en kyllästy varmaan ikinä. Syömme Turren kanssa vatsamme killiin ja loikoilemme sen jälkeen ranta­hiekalla. Turre työntää päätään kainalooni ja minä rapsutan sen kutiavaa paikkaa.

– Syöpäs vihanneksesi, äiti sanoo, – Pelkällä grilli­makkaralla ei kasvava poika elä. Ja tarviiko sitä koiran­reuhkaa kuskata joka paikkaan. Se on jo ihan rikkikin. Tuosta korvan alta, katso nyt: täytteet pursuavat ulos. Minä vien sen Elsa-tädille päällystettäväksi. Jos se saisi siitä vielä aikaan jonkinlaisen turnun.

– Ei saa, sanon ja rutistan parasta ystävääni niin kovaa kuin taidan.