Avainasiakas

Kun palasin kotiin oltuani ulkomailla reilut kolme­kymmentä vuotta, iloitsin kaikkialla vallitsevasta järjestyksestä. Täällä sentään tiedettiin, miten asioiden kuuluu olla, ja joutava huit­hapeli­maisuus oli kokonaan poissa.

Koti­apulaiseni, tai oikeastaan hän oli naapurin rouvan perä­kammari­poika, oli täyttänyt jää­kaapin ja hedelmä­korit, joten saatoin vain istuksia ja sopeutua entiseen kotiini. Siinä istuskellessani mieleeni tuli ajatus pannu­kakusta. Pitkän komennukseni aikana en ollut saanut kertaakaan pannu­kakkua, joten päätin leipoa sellaisen. Luulin osaavani.

Kaapeissa ei kuitenkaan ollut vehnä­jauhoja, tai mitään muitakaan jauhoja, joten päätin lähteä käymään kaupassa. Katsoisin samalla, miten kauppa oli muuttunut näiden vuosien kuluessa. Muisti­kuvani siitä olivat ajalta, kun olin lapsena hakenut isälle tupakkia ja äidille varsi­selleriä. Itselleni olin saanut valita tikku­mellin.

Kauppa oli hieno, kokonaan robotisoitu. Robotit hyllyttivät tavaroita, seisoivat palvelu­tiskin takana ja hymyilivät sähköisesti. Niitä piti oikein erikseen katsoa, jotta ne ymmärsi roboteiksi. Kehitys kehittyy, vaikka olinhan nähnyt robotti­puoteja aiemminkin. Niissä oli toisaalta mukava asioida, sillä robotit kohtelivat asiakkaita neutraalin ystävällisesti.

Kun en heti löytänyt vehnä­jauhoja, kysyin asiaa alttiin näköiseltä robotilta. Se tiedusteli käyttö­tarkoitusta ja kuultuaan pannu­kakuista se juoksutti minulle valmiin jauho­sekoituksen. Pyysin sitä kuitenkin tuomaan vehnä­jauhoja, jolloin se pudisti päätään ja sanoi, että pannu­kakut tehdään sen tuomasta seoksesta ja että siinä on mukana kaikki, mitä tarvitaan: jauho, muna­pulveri, kuiva­maito ja joitain hyvää tekeviä lisä­aineita.

Minä nöyrryin ja kuljin kassalle pakettini kanssa. Kassa­neiti oli robotti, ja laitettu kauniiksi vallitsevien standardien mukaan. Toisella kassalla istui vastaavalla tavalla laitettu kassa­nuorukainen ja kolmannella seisova robotti oli suoraan vanhoista tieteis­elo­kuvista.

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä, robotti­neiti sanoi.

– Mikä?

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä.

– Ei minulla ole sellaista.

– Tunnistautukaa passillanne tai henkilö­kortillanne, niin teen Teistä avain­asiakkaamme ja annan Teille avain­asiakas­kortin sen merkiksi.

– Ei tarvitse, kiitos. Otan vain tämän jauho­paketin.

Kassan ylle syttyi punainen vilkku­valo, ja samalla kuului räikeä hälytys­kellojen ääni. Turva­miehet, jotka eivät olleet robotteja, vaikka niin ensin luulin, ryntäsivät paikalle ja tarttuivat käsi­varsiini.

– Tämä asiakas kieltäytyi avain­asiakkuudesta, robotti­neiti ilmoitti. – Asiakas­neuvojat on kutsuttu.

Turva­miehet vilkaisivat toisiinsa ja nuorempi heistä nielaisi kuuluvasti. Lähes saman tien asiakas­neuvojat saapuivat. Heitä oli kaksi ja molemmilla pitkä, maata viistävä takki. He tiedustelivat kohteliaasti, olenko oikea­kätinen, ja kun myönsin, he löivät terä­snaulan vasemman kämmeneni läpi kassa­pöytään. Vartijat siirtyivät kiireesti asiakas­neuvojien taakse. Minä tuijotin lumoutuneena kämmenestäni valuvaa veri­noroa.

– Ymmärrättehän, että avain­asiakkuus on Teidän omaksi eduksenne? toinen asiakas­neuvojista kysyi.

– Haluan vain vähän jauhoa. Teen pannu­kakkua.

Hiljaisuus. Oli kuin kaupassa ei olisi ollut yhtään elävää ihmistä. Kukaan ei ollut tullut kassalle seuraamaan tapahtumia. Pikemminkin kaikki olivat joko poistuneet tai siirtyneet mahdollisimman kauas kassalta.

– Kieltäydyttekö edelleen avain­asiakkuudesta? asiakas­neuvoja kysyi ja otti takin liepeen alta leveä­suisen haulikon.

Toinen asiakas­neuvoja seurasi esi­merkkiä. Aseet raksautettiin vireeseen ja suunnattiin minuun. Kassa­robotti peitti työ­pisteensä ja sen ympäristön pressulla.

– En taida uskaltaa, sanoin ja ääneni värähti.

– Tunnistautukaa passillanne tai henkilö­kortillanne, niin teen Teistä avain­asiakkaamme ja annan Teille avain­asiakas­kortin sen merkiksi.

Se oli kassa­robotti, joka palasi aiempaan rooliinsa.

– Minulla ei ole mukana kumpaakaan. Tulin vain hakemaan jauhoja.

Asiakas­neuvoja ampui vasemman jalkani varpaat tohjoksi. Kipu ei tuntunut heti, mutta arvelin kohta koskevan oikein kunnolla. Hengitin kiivaasti ja katselin, miten veri virtasi jalastani.

– Käytte hakemassa, asiakas­neuvoja sanoi ja viittasi robotti­kassalle. Se tarttui kämmeneni läpi lyötyyn naulaan ja kiskaisi sen irti. Minä kiljaisin.

– Ostoksenne jäävät todisteeksi, asiakas­neuvoja sanoi, osoitti haulikolla vatsaani ja viittasi yhä laajenevaan veri­lammikkoon. – Meillä on täällä myös DNA:tanne.

Minua alkoi pelottaa.

– Saanko mennä taksilla? kysyin. Kipu sykki jo jalassani, enkä halunnut astua sillä yhtään askelta.

– Taksi tilattu, kassa­robotti ilmoitti. – Se on ovella.

Nilkutin ulos. En voinut enää hillitä nyyhkäisyjäni. Kapusin taksiin ja sanoin osoitteen. Auto lähti liikkeelle ja pysähtyi melkein välittömästi koti­oveni eteen. Minä huokasin helpotuksesta. Sitoisin jalan ja palaisin vasta sitten kauppaan hakemaan jauhoni. Päätin ottaa lisäksi mansikka­hilloa.

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä, auto sanoi.

– Mitä?

– Avain­asiakas­korttinne, olkaa hyvä.

– Ei minulla ole.

Ovet loksahtivat taka­lukkoon ja taksin katolla vilkkuva punainen valo heijastui koti­ovestani. Minä nojauduin taakse. Tiesin jo, mitä seuraavaksi tapahtuisi.