– Hei, Jaska.
– Morjes, Kaisa? Olethan sinä Kaisa? Anna, kun tunnustelen sinua.
– Sinä senkin possu, niin kuin et muka tuntisi, äänestä vaikka.
– Melkein tunnenkin, mutta saattaisit hyvin olla myös Lissu.
– No tunnustele nyt sitten. Kohtuudella kuitenkin, vaikka sinulla on kyllä hämmentävän oivaltavat kädet.
– Sokeuden iloja, Kaisa. Sokeuden iloja.
– Mmh… Silitä vielä.
– Minä jo tiedän, kuka olet, Kaisa. Sinä tuoksut erilaiselta kuin kukaan muu.
– Hyvältäkö?
– Siltä. Ja eroottiselta, haluttavalta.
– Possu sinä olet, Jaska. Kuulitko? Possu!
– Voi kai miestä sellaiseksikin sanoa… Kuule Kaisa. Tekisitkö minulle palveluksen?
– Ehkä. Millaisen?
– Lähde minun kanssa näkötorniin.
– Näkötorniin? Mutta…
– Lähde nyt vaan. En rohkene yksin.
– Oletko tosissasi?
– Aivan tosissani, Kaisa. Lähdetään.
– No mennään. Mikäpä siinä, mennään vaan. Katsellaan maisemia.
– Älä pilkkaa. Tämä on minulle kova paikka. Kerron sitten.
– Täällä nyt sitten ollaan. Tämän korkeampaa tornia ei täältä löydy.
– Onhan tämä varmasti näkötorni?
– On.
– Pidä näitä aurinkolaseja ja keppiä. Minä käyn ihan kaiteen reunalle.
– Mitä sinä meinaat, Jaska? Ethän suunnittele mitään hullua?
– Aion katsella maisemia.
– Sokea?
– Tosi kaunista. Oletko huomannut, miten hienolta maailma näyttää? Tätä voisi ihailla vaikka kuinka kauan.
– Ihan tavallinen se minusta on. Syksy ja kaikkea.
– Upea näköala. Tule, kierretään koko tornin ympäri. Tämä on niin surullista.
– Nytkö se on jo surullista? Äkkiä se muuttui upeasta surulliseksi.
– Ei se, vaan… sokeutuminen.
– Ai niin. Mutta siitähän on sinulla jo monta vuotta, kuusi tai jotain.
– Ja sokeudun taas uudelleen, kun laskeudumme maan kamaralle.
– Se on varmaan kova paikka.
– On. En juuri koskaan käy näkötorneissa.
– Miksi sitten nyt?
– Halusin nähdä sinut.
– Minutko? Maisemiahan sinä katsoit.
– Ja sinua.
– Miksi?
– Koska minä haluan silittää sinua joka päivä, myötä- ja vastoinkäymisissä.
– Oletko tosissasi? Että naisin sokean?
– Olen.
– Tietenkin nain, tykkään possoista, varsinkin tästä Jaska-possosta.
Näkötorni, heh. :D
VastaaPoistaMinusta myös tuntosarvi olisi hyödyllinen olla olemassa! Kuudes aisti ois myös veikeä =)
VastaaPoistaEnsi kerran tajusin, että näkötorni on paikka, johon kiipeää ihminen. joka ehkä ensimmäistä kertaa elämässään haluaa NÄHDÄ.
VastaaPoistaKun hän laskeutuu tornista hänen silmänsä sulkeutuvat. Hän ei näe enää. Kaikki on jo niin katseen kaluamaa, että turha sitä on enää katsoa tillistellä.
Ja jos sattuu että alkaa uudelleen syntyä halu nähdä jotain, on pakko matkustaa ulkomaille. Siellä saattaa sentään vielä, jos onnistaa, nähdä jotain. Usein kuitenkin pettyy. Kaikkialla, meni minne tahansa, on alkanut olla niin kovin samanlaista. Kuuhun pitäisi päästä. Tai Marssiin!
Onneksi tässä tarinassa oli aistit auki ja syvällinen opetus, muuten olisi jäänyt suuhun karvas maku nuoruuden muistosta, siittä sokeasta uskovaisesta ukosta, jolla oli liukkaat kädet "tunnustella"…!
VastaaPoista