Ilmoitus - K18

– Se on nyt myynnissä, Mailis toteaa ja napauttaa sanoma­lehteä punaiseksi lakatulla kynnellään.

– Mikä? Niclas kysyy ja hörppää kahviaan, ottaa vielä toisen yrtti­croissantin.

– Jannen ja Jonnan entinen koti.

– Ohos. Myyjä ei varmaan kerro, tai ei uskalla kertoa… en ainakaan usko.

– Ei. En minäkään usko. Enkä kertoisi, sen puoleen.

– Siellä on pitänyt tehdä tosi iso remontti. Ei sellaisia jälkiä saa siivoamalla pois.

– Ei varmasti! Kattoa myöten koko kämppä täynnä verta ja roiskeita.

– Mistä Jonna sillä tavalla suuttui? Tiedätkö?

– Kissasta, kuulemma.

– Siitä norjalaisesta metsä­kissastako?

– Siitä. Janne ei suostunut pitelemään sitä sylissään ja paijaamaan.

– Sellaista kynsien kipristelijää! Ei mikään ihme.

– Mutta silti. Minusta Jonna pillastui vähän liikaa. Ja mistä se sen haulikon sai?

– En tiedä.

– Onneksi kissa jäi henkiin, vaikka Jannen lapsetkin kuolivat.

– Ei Jonna kissaansa tappaisi suurin surminkaan, vaikka itsensä sitten tappoikin.

– Mitäs sanot, ostettaisiinko tuo kämppä?

– Käydään nyt ainakin katsomassa, sentään täys­remontoitu. Kaikki uutta, ajattele.

– Sinne voisi ottaa sitten kissankin, vaikka persialaisen. Ne ovat minusta tosi suloisia.

Kahvilla

Kaksi jo elämää nähnyttä naista astelee kahvilan tiskiltä. Molemmilla on oikea, asetilla keikkuva kahvi­kuppi ja erillinen lautanen kahvi­leivälle. Toisen naisen, Emilian, lautasella on voi­pulla ja kuusi paperiin käärittyä sokeri­annosta. Kupissa on mustaa kahvia. Lydian kupissa on kerma­kahvia ja lautasella voi­sarvi.

– Mukavaa, että saatiin kupit, Lydia toteaa. – Nykyään kun joka paikassa on vaan mukeja.

– Minusta kupit saisivat olla oikeaa porsliinia. Nämä saviset ei ole ollenkaan samanlaisia.

Keskustelu kupeista jatkuu, ja naiset istuutuvat pöytään. Emilia sulattaa sokeria kahviinsa ja tekee siihen pyörteitä lusikallaan. Lydia nirhaa voi­veitsellä voi­sarvea keskeltä kahtia.

– Miksi sinä noin teet? Emilia kysyy.

Lydia ei vastaa. Hän nostaa sarven­puolikkaat otsalleen ja huutaa väpäjävällä äänellä:

– Möö!

– Juotkohan sinä liikaa kermaa? Emilia hörähtää, kaivaa laukustaan kakku­kynttilän ja työntää sen jalan voi­pullaansa. – Muutut pian kokonaan lehmäksi.

– Mitä juhlitaan? Lydia kysyy, kallistaa päätään ja osoittaa kynttilää sarvillaan. – Meinaatko sytyttää sen?

– Ei kahviloissa saa enää polttaa. Laki on sellainen.

– Entä juhlat?

– Uljas rupesi yrittäjäksi ja pärjää hyvin.

– Ihan totta? Mitä se tekee?

– Syö. Sillä on puolesta­syönti­palvelu. Ihmiset tykkäävät siitä.

– Uljaastako? No onhan se…

– Puolesta­syömisestä. Ajattele, jollei ehdi työ­päivänä syömään, sen voi ulkoistaa Uljaan firmaan. Tai jos on ostanut liikaa ruokaa eikä pystykään syömään kaikkea. Nykyään on niin noloa heittää mitään pois. Tai jos lapset eivät suostu syömään aamu­puuroa.

– No ei ainakaan tartte tulla nälkäisenä kotiin.

– Ei varmasti, Emilia nyökkää. – Uljas on tosi hyvin­voivan oloinen. Ja tiedätkös…

– No?

– Taisto. Se on katsonut mallia isosta veikastaan, ja sillä on nyt puolesta­juonti­palvelu.

– Sekö kännää ihan työkseen?

– Ei se mitään kännäämistä ole vaan erikois­palvelua. Ajattele bisnes­miestä, jota vasta­puoli yrittää juottaa ennen sopimus­neuvotteluja. Taisto menee ja juo bisnes­miehen puolesta. Tai jotain ala­ikäistä, joka ei vielä pääse ravintolaan. Taisto käy ottamassa kuppia sen puolesta.

– Ja siitä tienaa, niinkö?

– Varmasti. Molemmilla on uusi auto, kesä­mökki, kaksi moottori­pyörää, vene, pieni heli­kopteri, ja kuusi­toista asunto-osaketta ihan sijoitus­mielessä. Kyllä yrittäminen kannattaa.

– Varmaan. Voitko kaataa minulle kahvia tuohon tassille?

Emilia nyökkää, kaataa kahvia Lydian lautaselle ja työntää sen aivan pöydän reunaan tämän eteen. Lydia kumartuu ja törröttää huulensa, imaisee pitkän ryystön ja ähkäisee päälle.

– Voisit kaataa itsekin, jos laskisit nuo voi­sarvet pöydälle, Emilia sanoo ja raapaisee tuli­tikulla tulta kynttiläänsä.

Hälytin pärähtää soimaan. Ovi lennähtää auki. Palo­miehet ryntäävät sisään. Kynttilä niistetään kolmella nenä­liinalla. Poliisi hakee Emilian ja Lydian. Lydia kieltäytyy lähtemästä ja puskee poliisia voi­sarvillaan. Poliisi älähtää. Emilia karkaa, ryntää kulman ympäri ja muuttuu harakaksi. Lydia hyppää harakan selkään, pitelee sarviaan ja laulaa aidalla istuvista variksista samalla, kun harakka nousee kattojen ylle ja suuntaa kohti laskevaa aurinkoa.

Pikalennätyspalvelu

Myöhästyin junasta. Olin liemessä. Minun olisi pitänyt olla jo matkalla. Oulu oli niin kaukana, ettei sinne kannattanut lähteä ajamaan autolla. Enkä olisi sillä konstilla ehtinytkään. Kokous alkaisi heti junan saavuttua. Ja minun piti olla ehdottomasti paikalla valvomassa etujani.

Etsin netistä mahdollisia lentoja. Ne kaikki lähtivät Helsingistä, eikä minulla ollut mitään konstia päästä sinne ajoissa. Epä­toivoista.

Haku­tuloksissa oli kuitenkin mukana uusi lento­yhtiö, Pika­lennätys­palvelu. Voisihan sinne soittaa, ajattelin, vaikka tuskin niillä olisi mitään sen kummempaa tarjolla kuin muillakaan.

– Pika­lennot. Saanhan auttaa? nais­ääni vastasi puheluuni.

– Pitäisi päästä Ouluun, sanoin. – Äkkiä.

– Voin järjestää. Mistä lähdetään?

– Täältä Tampereelta, rauta­tie­asemalta.

– Lento kestää kuusi­kymmentä­viisi minuuttia. Kone tulee hakemaan kolmen minuutin kuluttua. Sopiiko?

– Tuota, joo.

– Toimitte ohjeiden mukaan, niin kaikki sujuu hienosti. Saanko vielä sen osoitteen, johon olette Oulussa menossa?

Kerroin kokous­paikan osoitteen ja ihmettelin, miten kone minut hakisi ruuhkaiselta keskus­asemalta. Sain ohjeen mennä seisomaan pää­oven eteen pysäköinti­paikalle ja odottaa. Minut tunnistettaisiin kännykkäni lähettämien radio­signaalien perusteella.

Seisoin neuvotussa paikassa, kun ilmasta pääni ylä­puolelta alkoi kuulua matalaa pörinää, johon sekoittui kimeitä sivu­ääniä. Katsoin ylös. Neli­kopteri laskeutui, ja sen rakenteista roikkuvat valjaat pysähtyivät eteeni. Niihin oli kiinnitetty laminoitu ohje­lappu, jonka neuvojen mukaan kietaisin itseni kiinni.

Neli­kopterin ääni syveni, kun se lisäsi voimaa roottoreihinsa. Pian katselin, kun Tampereen katot virtasivat jalkojeni alla. Heti kaupungin ulko­puolella neli­kopterin nopeus nousi ja ilma­virta pöllytti tukkaani ja vaatteitani. Vettä tirskui silmistäni.

Oli kesä, aurinko paistoi ja kopteri pyöritti minua hitaasti ympäri. Se oli minusta huomaavaista, rusketuksesta tulisi tasainen. Mitä pidemmälle matka taittui, sitä enemmän nautin olostani. Ilma­virtaan totuin muutaman ensimmäisen minuutin aikana.

Ehdin jo harmitella, että lennolla ei ole tarjoilua, kun viereeni pörähti toinen, edellistä pienempi neli­kopteri. Sillä oli mukanaan normi­tarjoilut: kuiva, muoviin pakattu sämpylä ja kahvi pahvimukissa. Ohjeessa kehotettiin kiinnittämään roskat valjaissa näkyviin nipistimiin, jotta ne eivät leviäisi minne sattuu. Tottelin, vaikka mieleni teki kokeilla, miten kahvi­muki putoaa maahan tai osunko sillä pellolla jököttävään traktoriin.

Tunti kului äkkiä. Ouluun matkaava juna ohitettiin jo viiden­toista minuutin lennon jälkeen, näytin sille pitkää nenää ja olin perillä monta tuntia ennen määräaikaa. Neli­kopteri laski minut kokous­talon pihalle ja katosi taivaalle.

Minä käännyin kannoillani ja menin läheiseen kuppilaan juomaan lisää kahvia. Meinasin kammata tukkanikin. Ajattelin, että en ehkä enää ikinä souda saareen kesä­mökille. On mukavampiakin tapoja siirtyä paikasta toiseen.