Luca

– Mitä sinulla on siinä paketissa? Luca kysyy.

– Ai tämä, se on kirja.

– Ei kun toisessa. Siinä pitkässä.

– Ai tässä?

– Joo. Mitä siinä on?

– Etkö arvaa?

– Minä kyllä tiedän. Se haisee tänne asti.

– Oiskohan se silli? Sillit haisevat hyvältä, tiesitkö?

– Se on makkara.

– Onko? Minä kyllä luulin sitä silliksi. Haluatko palasen?

– Joo.

– Käydään ensin tarkastamassa tuo pieni metsä.

Luca juoksee edeltä, kiertää puut ja pensaat, avaa kivien ja kantojen juureen jätetyt kirjeet ja tipauttaa muutaman oman viestinsä muiden jatkoksi.

– Minä jo tarkastin sen, Luca sanoo.

– Hyvin tehty. Otatko nyt silliä?

– Se on makkara. Anna.

Saatuaan palasen Luca näyttää tuumivaiselta. Sen leuat jauhavat ja irrottavat ruuasta maku­hituleita.

– Minä maistan vielä toisen, Luca sanoo ja heiluttaa häntäänsä. – Se maistui ihan makkaralta.

– Makkaran makuinen silli. En tiennyt, että tykkäät sillistä.

– Pöh. Ei saa kiusata toista.

– Pöhkö koira. Anna, kun minä rapsutan sinut. Käyt sitten etsimässä pallon, niin leikitään sillä.

Luca urisee ja kuuntelee hetken rapsutusta, karkaa käsien alta ja tuo pallonsa, ei kuitenkaan päästä siitä irti.

– Se on silli­pallo, Luca toteaa pallo hampaissaan. Sen sanoista on vaikea saada selvää.

– Silli­pallo?

– Se on sinulle. Sinä tykkäät sillistä. Minä tiedän.

Luca tipauttaa pallon eteeni. Minä nostan sen, vilkaisen koiraa epä­luuloisena ja haistan palloa. Samalla hetkellä kuulen Lucan naurun. Se istuu pienen matkan päässä ja roikottaa kieltään. Nauru kuplii sen avoimesta kidasta, ja mustissa nappi­silmissä pilkahtelee ilo.

Charmikas kohokas

Tä­mä ta­pah­tui sil­loin, kun ra­vin­to­lois­sa sai vie­lä polt­taa tu­pak­ki­a. Mi­nä is­tuin no­ja­tuo­lis­sa, polt­te­lin piip­pu­a­ni, mais­te­lin kah­vi­a ja kon­jak­ki­a pak­su­ma­hai­ses­ta la­sis­ta. Päi­vän leh­ti oli avo­in­na edes­sä­ni, ja mi­nä tut­kin kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mis­ta ker­to­vi­a uu­ti­si­a. Vat­sa­ni keh­rä­si su­la­tel­les­saan sil­le juu­ri tar­jo­a­maa­ni ate­ri­aa.

Lau­ra, tyy­lik­kää­nä ku­ten vain hän osaa, is­tah­ti vie­rei­seen no­ja­tuo­liin, hy­myi­li mi­nul­le ja las­ki la­sin­sa pöy­dän kul­mal­le. La­sis­sa kup­li, po­reet hyp­pe­li­vät nes­teen pin­nal­la.

– Olet­ko val­mis, her­ra pii­pu­kas? hän ky­syi.

Haas­te oli esi­tet­ty. Mi­nä ra­kas­tin kes­kus­te­lu­ja Lau­ran kans­sa. Hän oli hy­vä suus­taan ja lä­hes ai­na ta­va­tes­sam­me haas­toi mi­nut ki­saan vään­tä­mään sa­nan säi­lää kans­saan.

– Kas kas, Lau­ra ra­kas, sa­noin. – Aloi­tuk­se­si on ne­ro­kas.

– Vaan olet­ko tar­peek­si tai­do­kas, vai­ko pa­hai­nen alo­kas?

Pääs­sä­ni ki­hi­si, kun hain sa­no­ja, joi­den avul­la pär­jäi­sin Lau­ral­le. Olin var­ma, et­tä hän oli val­mis­tau­tu­nut koi­tok­seen laa­ti­mal­la pit­kän sa­na­lis­tan, jos­ta hän nyt va­li­koi sa­no­jaan.

– On­ne­kas on haas­te ja ko­vin ha­po­kas, eh­kä jo­pa koh­ta­lo­kas.

– Jos sä har­tei­kas ja raa­mi­kas, oi­sit vie­lä tah­di­kas, olis hä­vi­ös kun­ni­a­kas.

Lau­ra ei ol­lut­kaan niin vah­voil­la, kuin olin luul­lut, sil­lä hän pyy­si jo nyt ar­mo­a ja mi­nu­a luo­vut­ta­maan. Tai sit­ten hä­nel­lä oli jo­kin len­no­kas sut­kaus mie­les­sään.

– Al­ku oli hoh­do­kas, mut pian oot sä pu­do­kas, sa­noin ja sy­ty­tin sam­mu­neen piip­pu­ni uu­del­leen. Mu­he­vat sa­vu­pil­vet lei­jai­li­vat ylä­pu­o­lel­lam­me.

– En hä­vi­ä, Lau­ra sa­noi ha­ke­mat­ta haas­te­sa­naa lau­see­seen­sa. – Tu­lin vain aja­tel­leek­si…

– Mi­tä?

– Sa­no­ja. Ne jak­sa­vat hu­vit­taa mi­nu­a ai­na. Var­sin­kin, kun nii­tä kat­soo vä­hän syr­jäs­tä. Lai­toin aa­mi­ai­sek­si mu­na­kas­ta ja ru­pe­sin miet­ti­mään, mil­lai­nen ih­mi­nen oli­si mu­na­kas. Si­nä tu­lit he­ti mie­leen.

Kuu­ma pu­na hul­mah­ti ni­vu­sis­ta­ni pää­la­el­le. Lau­ra ei ol­lut huo­maa­vi­naan, vaan jat­koi:

– Ajat­te­lin va­nu­kas­ta­kin. Voi­ko jo­ku ol­la va­nu­kas? Tai voi­ko ma­ha­kas ol­la ruo­kaa? Tuol­lai­si­a sa­no­ja on pal­jon. Vaik­ka ko­ho­kas. Sii­tä tu­li ha­ke­mat­ta mie­leen telt­ta.

– Olet juo­ni­kas, Lau­ra, sa­noin ja ima­i­sin piip­pu­a­ni.

– Olen toi­vei­kas. Eh­kä tar­jo­at mi­nul­le tul­ta.

Lau­ra kier­si pik­ku­si­ka­rin pit­kään imuk­kee­seen ja nos­ti sen huu­lil­leen. Hän no­jau­tui mi­nu­a koh­ti ja hy­myi­li. Raa­pai­sin tu­len ja sy­ty­tin hä­nen si­ka­rin­sa.

– Näet­kös nyt her­ra pii­pu­kas, hän sa­noi. – Mi­nä olen voit­ta­nut ja saan päät­tää tä­nään.

Kes­ti het­ken en­nen kuin oi­val­sin, mi­tä hän ha­ki. En kyen­nyt pi­dät­te­le­mään nau­rah­dus­ta, en pär­jän­nyt hä­nel­le täs­sä lei­kis­sä al­kuun­kaan.

– Tap­pi­o­ni on ras­kas, nei­ti si­ka­ri­kas, myön­nän, et­ten ol­lut hoh­do­kas.

– Lo­pe­ta, hän sa­noi ja ve­ti mi­nu­a kä­des­tä koh­ti tak­si­a­se­maa. – Si­nä hä­vi­sit jo.

Istutuksia

– Mitä sinä teet, äiti?

– Laitan kasvi­maata.

– Mitä varten?

– Kasveja varten. Pehmitän mullan ja työnnän nuo sipulit siihen. Niin ja nuo siemenet.

– Hyvä juttu. Sipuli on pahaa, ne saakin peittää maahan.

– Höpsö lapsi. Näistä sipuleista tulee kukkia. Ei niitä syödä.

– Kerttu syö voi­kukkia.

– Maista sinäkin. Voi­kukka on hyvää, ei maistu yhtään sipulille.

– Mitä siemeniä ne on, äiti?

– Vaikka mitä: tämä on omena­puun siemen, tästä taas kasvaa appel­siini­puu, tästä mänty.

– Entä pottu­muusia, äiti, tai kaura­puuroa?

– Totta kai. Nämä ovat kaura­puuron siemeniä.

– Minun tekee jo mieli kaura­puuroa. Koska se on valmista? Huo­men­nako?

– Ei huomenna. Siementen pitää ensin itää ja kasvaa isoksi. Sitten.

– Miten isoksi siemenet kasvavat, äiti?

– Jalka­pallon tai ehkä ranta­pallon kokoisiksi. Se riippuu siitä, saa­vatko ne tarpeeksi vettä.

– Ranta­pallosta tulee paljon puuroa.

– Totta. Juoksutapas joutessasi tuo letku tänne, niin annetaan saman tien niille aimo siemaus… Kiitos, lapsi. Nyt siemenet itävät ja tuottavat uutta elämää.

– Äiti…

– Mitä nyt, lapsi?

– Mummiakin pitää kastella.

– Mummia? Miksi ihmeessä?

– Että sekin itäisi ja kasvaisi isoksi ja tulisi eläväksi.

– Käydään jo tänään, heti illalla. Minullakin on mummia ikävä.