Mene itseesi

– Menisit joskus sinäkin itseesi, hän sanoi. Ovi paukahti, ja hän oli mennyt, vaikka tuskin itseensä. Minunhan niin piti tehdä.

Olin tuohduksissani. Olin kuullut häneltä saman kehotuksen jo tuhat kertaa, ainakin minusta tuntui siltä, ja ruvennut lopulta miettimään, mitä hän oikein tarkoitti. Pidin sitä lähinnä kielikuvana, mutta ehkä siinä oli jotain muutakin. Päätin ottaa selvää.

Netti oli ensimmäinen tietolähde. Siellä oli kaikki maailman asiat ja tieto, jos vain osasi kysyä. En osannut tai sitten siellä ei ollut mitään. Turhaan ne sitä mainostavat, ajattelin. En luovuttanut, vaan päätin kokeilla ja selvittää asiaa itse.

Pienenä olin huomannut, että kun ottaa lujan otteen poskista, puristaa ja katsoo samalla ylöspäin, niin silmät muljahtavat ja katse suuntautuu pään sisään. Kokeilin sitä. Se ei tuntunut oikealta, ei ainakaan sellaiselta, mitä kuvittelin itseensä menemisen olevan. Oikeasti se teki kipeää enkä edes nähnyt mitä aivoni ajattelivat, vaikka olisi luullut sen ainakin näkyvän.

Seuraavaksi mietin, pääsenkö sisääni suun kautta. Muistin vanhan ohjeen, jossa kehotettiin ottamaan leuasta kiinni, vetämään se pään yli niskaan ja nielaisemaan. Kokeilin. Tosin en uskaltanut nielaista. Tulin ajatelleeksi, että joutuisin vatsaani ja huomattavan tehokkaan ruuansulatukseni pureskeltavaksi. Ei siitäkään mitään tullut.

Istuin keittiönpöydän ääreen ja kaadoin kannusta mustaviinimarjamehua syliini. Lasiin piti, mutta en osunut. Kuulin hihityksen kiherrystä ja kun käännyin katsomaan, huomasin saaneeni vieraan. Pöydän ääressä kulmittain minuun istui peikko, jonka häntä lakaisi pöydältä tippuneita muruja kasoiksi muurahaisten polkujen viereen. Säikähdin, mutta kun peikko nosti mehun sylistäni takaisin kannuun, kaikki harmitukseni oli kadonnut ja rupesin tilittämään ongelmaani sille.

Peikkoa nauratti. Se joi kaiken mehun suoraan kannusta ja lupasi auttaa, sanoi, ettei itseensä meneminen ole ollenkaan vaikeaa. Sitten se tuli liki ja avasi minut kuin vaatekaapin pariovet. Hämmästykseltäni en osannut muuta kuin kihertää, tosin osa kiherryksestä oli itkuista, olihan melkoisen outoa seistä avoimen itsensä vieressä.

Kävin sitten sisään, menin itseeni, kun peikko minua siihen oikein yllytti. Siellä oli melkoisen sotkuista. Ilot ja surut lojuivat missä sattuu, päämäärä oli hukassa ja ajatukset sekaisin. Lepsuus näytti olevan siellä, missä olin luullut säilyttäväni ahkeruutta. Usko ja toivo oli tungettu pimeimpään peränurkkaan ja kaikki pahat tekoni lakaistu maton alle.

Kuulin, miten ovet pamahtivat kiinni ja miten peikko hirnui ja juoksi karkuun. Jäin yksin itseni sisään. Siellä oli ahdasta ja tunsin pakokauhua. Ynisin ja kiemurtelin, vääntyilin ja kääntyilin kunnes sain pääni työnnettyä pääni sisään, kädet käsiin ja jalat jalkoihin. Katselin maailmaa silmieni läpi. Huomasin, että en sopinut nahkoihini vaan halusin ulos. Halusin takaisin keittiönpöydän ääreen kaatamaan mehua syliini. En päässyt. Jäin itseeni.

Voin pahoin. Kompuroin ylös ja tiputin tyhjän mehukannun pöydältä. Halusin ulos ja koetin aukaista samat ovet, jotka peikko oli niin vaivattomasti avannut. Siitä ei tullut mitään. Hapuilin veitsilaatikosta jotain, jolla olisin voinut murtaa ovet auki.

Hän palasi ja näki veitsen kädessäni.

– Ei noin voi itseensä mennä, hän sanoi ja sulki minut syliinsä.