tiistai 4. joulukuuta 2012

Odotus

Mies kulkee metsässä, soutaa järvet ja hiihtää jäät. Aurinko nousee ja laskee, kuluu päiviä. Marjat kypsyvät metsissä, ja jäät ryskyvät kevättulvissa. Tuuli repii lehdet puista, taittaa niiden runkoja ja nostelee juurakoita maasta. Mies etsii. Hän kiertää kaikki paikat, mutta ei löydä hakemaansa. Maisemat eivät tarjoa uutta eivätkä vanhaa vaan nykyisyyttä, joka ei miehen mieltä tyydytä, ei anna ajatuksille muuta suuntaa kuin elämisen tahdon.

Mies virittää ansoja metsään ja pyydyksiä vesiin, kiertää niitä ja kerää niistä elantonsa, jäniksen tai oravan, kapean hauen tai leveän lahnan. Hän pyytää syödäkseen, poimii marjat elääkseen, lämmittelee palavan puun loimussa ja kuuntelee liekkien räiskettä. Mutta hän ei löydä hakemaansa, ei tiedä sille nimeä, mutta tietää tahtovansa jotain muuta, ei enempää kuin elääkseen tarvitsisi, mutta jotain sellaista, mitä hänellä ei ole.

Mies väsyy kiertämiseensä.

Hän päättää odottaa. Tulkoon haettu hänen luokseen. Mies istuu puunrungolle, jonka tuuli on istuimeksi kaatanut, ja ryhtyy odottamaan. Ensimmäinen vuosi kuluu hiljalleen ja entisen kaltaisena: syksy vie lehdet, talvi tuo tuiskut, kevät vie lumen ja kesä tuo tuoksut. Mies seuraa vuoden kulkua ja odottaa seuraavaa.

Toinen, kolmas ja neljäs vuosi ovat toistensa toisintoja, mies ei anna periksi. Hän jatkaa odottamistaan, vaihtaa välillä polven toisen päälle, pyörittää peukaloitaan kierroksen tai kaksi. Maailma ja aika kulkevat omaan tahtiinsa, mitään ei tapahdu, mitä ei jo aiemmin olisi tapahtunut.

Viidentenä vuonna mies tietää miten odotetaan. Hän odottaa yhä kiihkeämmin ja vuodet vierivät yhä nopeammin. Kun kuudes ja seitsemäs vuosi ovat jo kauan sitten menneet ja kuudeskymmeneskuudes on menossa, miehen istuinrunko on muuttunut maaksi ja muurahaiset muuttaneet siitä muualle. Hän natisee seisaalleen, ottaa muutaman askeleen, joiden aikana kuusi talvea muuttuu muistoiksi, ja istahtaa taas, mutta nyt kivelle, jotta ei yhtenään tarvitse sijaansa vaihtaa.

Vuodet kuluvat sitä nopeammin mitä kiihkeämmin mies odottaa. Metsä elää hänen ympärillään, vesoista ja varvuista tulee puita, jotka seisovat hetken ja sitten kaatuvat, sortuvat mullaksi. Jokainen kasvi nostaa elinvoimansa maasta, puskee sen ulos lehtinä ja varsina, jotka muuttuvat taas maaksi. Mies seuraa, miten maa nousee tulvavetenä hänen jalkojaan ja pohkeitaan ylöspäin ja alkaa huuhdella hänen lanteitaan. Silloin hän nousee istuimeltaan ja kiipeää tunturin laelle jatkamaan odotustaan.

Tuuli ja sade, pakkanen ja aurinko murtavat lohkareita tunturista ja mies näkee, miten kiinteä kallio virtaa kivinä alas, ja miten jäkälä kiertää kivien kyljessä auringonvalon perässä.

Horisontissa, lähes katseen tavoittamattomissa alkaa välkkyä valo. Hehku valaisee yöllä aiemmin pimeää paistaneen taivaanrannan. Valo lähestyy. Mies katselee sen lähestymistä talven mustavalkoisuuden ja kesän värikylläisyyden vuorotellessa ja muokatessa valoa alati yltyvällä välkkeellään. Kiihko kasvaa miehen ajatuksissa ja hän paneutuu odottamaan tunteensa koko voimalla, sen totisella malttamattomuudella.

Valo lähestyy tunturin rinteitä. Valon mukana tulee kuhina. Koskemattomaan metsään avautuu uria, puuvirrat alkavat norua pois ja metsät tyhjentyä. Mies nousee seisomaan ja päättää, ettei odota enää, lähtee astelemaan tunturin keväistä kuvetta alaspäin. Hän laskeutuu, kunnes näkee edessään mustan asfaltin ja sillä kulkevia ihmisiä, tien joka haarautuu vähän väliä oikeaan ja väärään.

Silloin mies hymyilee ja lähtee kohden tekemättömiä valintojaan.

1 kommentti: