Viimeisten sanojen tarina

Kylmän keskellä vuoren laella istuu peikko. Peikon kouran uumenista pilkistää pieni kynän pätkä. Se on jo miltei tyhjä, kaikki siinä olleet sanat on valutettu paperille, tuohelle, kiviin, kallioihin, linja-autopysäkkien katoksiin, tavaravaunujen kylkiin, tunneleiden seiniin, aitoihin, muureihin ja ties sinne, mistä on puuttunut tarina. Peikko ravistaa kynää ja kuulee, miten sen sisällä hölskyy enää muutama pahainen sana, jotka tuskin piisaisivat lyhyeen tokaisuun saati oikeaan tarinaan.

Peikko on kuitenkin olemassa vain kynänsä kautta. Se puristaa viimeistä olemisenpätkäänsä kourassaan, ja kynästä pursoutuu musta jälki, joka menee kiekuralle ja tekee sanan valkeaan hankeen. Peikko katsoo sanaa, ja se kuulostaa oikealle, todelle. Sana kierii hangella, nousee istumaan ja tuijottaa peikkoa silmiin, sanoo että se tarvitsee seurakseen toisia sanoja.

Peikko puristaa kynästään uuden sanakiekuran. Se liittyy edelliseen ja niistä tulee ajatus. Peikkoa virnistyttää. Kaksi pientä sanaa ja maailma näyttää aivan toiselta. Eikä kynä ole vielä tyhjä. Siellä on lisää kiekuroita, joilla voi peittää lumen valkeuden sanattomuutta.

Muistamatta kynänsä rajallisuutta peikko puristaa siitä yhä lisää sanoja hangelle ja taittaa matkaa syntyvän tarinan mukana. Mitä rivakammin tarina kulkee, sitä leveämmin peikko irvistelee. Samalla se kiertää kynänsä yhä tiukemmalle mykkyrälle, jotta viimeisetkin sanat tursuisivat ulos ja kirjoittaisivat tarinan valmiiksi.

Lopulta kynä on tyhjä, viimeinen sanatippa venyttelee yksinäisenä pisteenä tarinan perässä.

Kun peikko huomaa, mitä on tapahtunut, se alkaa hiljaa hiipua pois. Enää ei tulisi tarinoita, enää ei olisi peikkoa, enää ei olisi mitään, mikä merkitsisi sille olemassaoloa.

Kun peikko sitten jo lähes harsoksi haalenneena kääntää selkänsä tarinoilleen ja lähtee astelemaan pois, hangessa makaavat sanat kavahtavat pystyyn. Jokainen sana kurkottaa peikon perään, ne venyvät ohuiksi ja vaikealukuisiksi, jopa lukukelvottomiksi, merkityksettömiksi viivoiksi. Peikko hiipuu ja kutistuu. Se on jo melkein pelkkä sammunut muisto.

Sanat hakevat lohtua toisistaan. Ne kerääntyvät tiiviiksi joukoksi, kietoutuvat yhteen ja muodostavat uuden tarinan. Siinä tarinassa peikon kynässä on vuorentäysi sanoja. Siinä tarinassa peikko on kirjoittanut lumelle elämää hihkuvan peikkometsän, jossa kettu ja karhu ja pieni susi kulkevat yhä uusia tarinapolkuja. Siinä tarinassa peikko istuu karahkoista kootussa keinutuolissaan ja sekoittaa olevista aineksista uusia, kääntää asiat ja sanat nurin ja laajentaa maailmaansa yhä uusilla tarinoilla.

Kun peikko nousee, se vilkaisee sinne, missä se äsken hiljaa häälyi pois. Se miettii, onko se sama peikko kuin silloin. Hiipuiko se, vai oliko hiipuminen tarina. Vai onko se itse pois hiipuneen peikon viimeisten sanojen tarina. Peikko kaivelee taskujaan ja sen käteen osuu pieni vihreä mytty, jonka sisällä on pahkakuppi ja sen pohjalla tilkka saniaisen sadevettä. Se hörppää veden ja tietää olevansa totta, yhtä totta kuin aina.