Valkeus

Lumi peittää metsän, polut ja kivet kaikki ovat piilossa valkean hangen alla. Jokunen hiiren lutjake on uskaltautunut hangen päälle ja tiputellut jalanjälkiään pitkäksi janaksi lumiseen metsään. Tuuli heiluttaa puita ja ravistaa niitä niin, että niiden sylissään pitelemä lumikuorma putoaa ja ilma on sakeanaan tuiskua, vaikka taivas on tähtikirkas ja kuu paistaa ymmyrkäisenä.

Kauempana, saman tuiskun alla, röheltää vuoren syrjää ylös peikko. Sen harteita peittää lumi, jota peikko tuskin huomaa, kun se kapuaa yhä ylöspäin pettävässä hangessa. Jokainen askel tipahtaa luminietoksen pohjaan saakka. Jokainen askel lähettää liikkeelle pienen lumivyöryn, joista jotkut kasvavat suuriksi, poimivat kiviä ja jäälohkareita mukaansa ja pakenevat kauas laaksoon vuoren toiselle puolelle.

Peikkoa väsyttää, mutta ei anna periksi. Se tarttuu itseään niskasta ja nostaa koko karvaturrin eteen- ja ylöspäin. Se venyttää askeltaan, tarttuu mustilla kynsillään jokaiseen hangen alla piileskelevään kiveen ja kallionkoloon. Se heittäytyy vatsalleen hankeen ja kroolaa, ui perhosta ja sammakkoa niin että lumi sinkoaa taakse vahvana ja kylmänä kymenä. Välillä se kääntää itsensä nurin, päästää otteensa ja putoaa vähän matkaa ylöspäin. Se toistaa toistaa toistaa toistaa itseään ja matka taittuu - ankean yksitotisena, mutta taittuu kuitenkin.

Aikojen päästä, kun matka on taittunut kaksin- tai kolmin kerroin, peikko on vuoren huipulla. Se katsoo ympärilleen ja näkee puhtaan valkean, tyhjän maiseman. Missään ei ole mitään, ei sanaakaan. Peikko kaivaa taskustaan kiven ja asettaa sen vuoren toiseksi korkeimmalle kohdalle, istahtaa sitten sen viereen ja nojaa selkänsä sitä vasten. Lumi sataa ja alkaa peittää peikkoa tyhjänpäiväisyyksien ja valkeiden lumiriekaleiden alle.

Peikko kaivelee taas taskujaan. Kohta sen kourassa on lähes loppuun purtu kynän nysä, jonka terä on poikki. Peikko muistaa, miten terä ensin tylsyi ja tylsistyi ja kun peikko yritti teroittaa sitä, se katkesi kokonaan. Silloin rupesi satamaan lunta ja lumi alkoi muuttaa maailmaa valkeaksi. Peikko koetti värjätä sitä mustikoilla ja puolukoilla, karhunsammalilla ja variksenmarjoilla, koettipa se pöllyttää sille nokeakin, mutta lumi peitti aina kaiken, mistään ei jäänyt pysyvää jälkeä.

Nyt peikko istuu ja miettii tarinoita, joiden kautta se on tähän tyhjään kulkenut. Monet tarinoista ovat haalistuneet, kuluneet harsoiksi. Ne eivät enää kannata peikkoa. Se tietää olevansa tarina itsekin ja katoamaisillaan, hiutumaisillaan tyhjiin. Silti se haluaa olla peikko ja tarinoiden jatkuvan. Se kurkottaa vuoren ylimmäisen kiven kouraansa ja ryhtyy hiertämään kynän pätkäänsä sitä vasten. Kivi hiertää kynää ja irrottaa siitä purua, joka leviää tuulen mukana ja täplittää hankea. Peikko jatkaa kynän teroittamista. Se toivoo saavansa kynään terän, ennen kuin lumi peittää kaiken. Se toivoo, että mokomaan nysään vielä saa jonkinmoisen terän. Ensimmäiseksi se aikoo kirjoittaa vuoren itselleen uudeksi kynäksi.