Yhdessä

Pieni sudenpoikanen seisoo rannalla ja katselee ohi virtaavaa jokea. Vesi on mustaa ja sen pinta tyyni. Pienen suden vieressä jökittää kettu. Susi kallistaa päätään ja murahtaa:

– Vesi menee pois.

– Mutta joki pysyy. Se ei mene minnekään, kettu toteaa ja katselee vastarannalle, jossa veden pinta rikkoutuu kalaparven väistäessä saalistajaa.

– Onko vesi joki? susi kysyy.

– On ja ei ole. Joki on maata ja vettä. Yhdessä ne ovat joki.

Pieni susi miettii ketun sanoja ja muistaa, että metsässä on puita ja sammalia ja varpuja ja eläimiä ja että vasta yhdessä ne ovat metsä. Se miettii karhua ja kettua ja itseään ja huomaa, että yhdessä nekin ovat enemmän kuin yksin.

– Yhdessä on hyvä, se ärmähtää ja koettaa näyttää suurelta ja vahvalta sudelta.

Kettu ei sano mitään, vaan painaa kylkensä pientä sudenpoikasta vasten.

– Onko kalatkin yhdessä joki? susi kysyy.

– On, kettu vastaa ja sanoo, että lisäksi kala on hyvää syötävää.

Pieni susi on samaa mieltä ja se ehdottaa, että kettu pyytäisi kalaa niin, että ne voisivat viedä tuomosia karhulle. Se kun on niin perso kalalle. Kettua hymyilyttää ja se lupaa koettaa kalaonneaan. Susi haluaa auttaa.

Kettu laskeutuu ihan rantaan, suipistaa kuononsa aivan soikeaksi liki veden pintaa ja pyytää kettuisella äänellä kalaa tulemaan heidän ruuakseen. Kala tulee. Se ottaa vauhtia joen puolestavälistä ja loikkaa rannalle huimassa hopeisessa kaaressa. Susi käy haukkaamassa suomukyljen hampaisiinsa, lupaa syödä sen kokonaan ja ehdottaa, että kettu pyytäisi lisää kalaa, etteivät muut jää nälkäiseksi. Kettu virnistää. Se pyytää vielä yhden oikein mahtivonkaleen ja lähtee kiskomaan sitä kohti karhun kartanoa. Pieni sudenpoikanen kipittää perässä.

– Syödään se yhdessä, se ehdottaa. – Sudelle jäi vielä nälkä.