Vihreä satu

Jollei peikkovideo muuten käynnisty, napsuta tätä.

Pieni sudenpoikanen seisoo keskellä vihreää satua. Sadun yllä aukeaa musta taivaskatto, jonka takana pilkahtelee tähtiä ja paistaa kuu ja aurinko. Susi katsoo ympärilleen, näkee sadun tyhjäksi ja urahtaa:

– On vain susi.

Kettu loikkaa sadun vihreyteen, menee pienen suden tykö ja nuuhkaisee sen kuonoa. Susi puhahtaa ketun nenään:

– Puuh.

Kettua naurattaa. Pieni sudenpoikanen haluaa aina olla iso ja pelottava ja jonain päivänä se onkin. Tässä sadussa se on kuitenkin vielä ihan pieni.

– Miksi läksit pois metsästä ja tulit tähän satuun? kettu kysyy.

– Susi halusi oman sadun, pieni susi ärmähtää. – Satu on tyhjä.

– Satuun voi kertoa asioita, kettu selittää. – Silloin siinä voi olla vaikka metsä ja sen halki virtaava joki, puita ja pensaita, lintuja ja lepakoita. Ihan mitä haluaa.

– Ja karhu, pieni susi murahtaa.

Karhu löntystää paikalle ja sanoo seuranneensa jälkeä ihan siihen sadun keskelle. Sitten se kertoo miten sadussa äsken virtasi kokonainen koskellinen vettä, ja karhun tassut kastuivat, mutta se oli vain hyvä, koska siinä vedessä ui paljon kaloja. Karhu tunnustaa haukanneensa yhdestä palasen.

– Susi tykkää kalasta, susi sanoo.

Karhu kertoo, että se vei kaikki kalat toiseen satuun, siihen missä pieni susi, kettu ja karhu asuvat yhdessä karhun kartanolla ja kertovat toisilleen lisää satuja. Susi muistaa, että siinä sadussa on metsä, jossa asuu peikko, ja että kettu on luvannut leipoa omenahyvää iltapalaksi. Saman tien susi lähtee juosta kipittämään ja sanoo, että se, joka ehtii ensin, saa syödä sen kalan, josta karhu on haukannut sen palasen.

Kettu ja karhu seuraavat pientä sutta. Toinen satu on ihan nurkan takana.