Vanha karhu

Olohuoneen sohvalla istuu karhu. Sen keltainen turkki on hiutunut lähes olemattomaksi ja toinen etukäpälä repsottaa olkapäästä. Nahkasuikaleesta rullatun kirsun alle on syntynyt ratkeama, josta kuonon täytteet ovat karanneet.

Ketään ei ole kotona. Karhu katselee pimeää televisiota ja kirjojen täyttämää hyllyä. Karhun silmiin on jäänyt monta kuvaa hetkistä, jolloin se sai istua jonkun sylissä ja olla turvana, kun sadut tai telkkariohjelmat muuttuivat melkein liian jännittäviksi. Jokainen karhun turkista irronnut karva muistuttaa sitä rutistuksesta tai silityksestä, jotka pikkuhiljaa olivat liikaa sen turkille, vaikka karhu itse iloitsikin joka ainoasta halauksesta. Karhun pyöreissä korvissa kaikuvat niihin aikojen myötä kuiskitut salaisuudet, se kuulee vieläkin lasten riemun ja aikuisten ilon ja pystyisi helposti toistamaan joka ainoan kuulemansa sadun ja tarinan, jos se vain osaisi puhua. Sen ainoa tapa kommunikoida on kuitenkin olla juuri se mikä se on, olla sitä täydesti ja kokonaan.

Ovi rapsahtaa ja nainen tulee sisälle. Hän tuo mukanaan kaksi sohvatyynyä, joiden hän uskoo sopivan sohvaan, jonka hän on juuri ostanut. Liike on luvannut, että miehet toisivat uuden sohvan perille saakka ja veisivät samalla vanhan sohvan pois.

Nainen tarttuu karhua kuonosta, nostaa elikon pois sohvalta ja ryhtyy sullomaan sitä muovipussiin, jossa vielä äsken oli toinen uusista tyynyistä. Pussi on kuitenkin liian pieni, eikä karhu sovi sinne kokonaan. Nainen tuhahtaa, vetää karhupussin sangat jotakuinkin solmuun ja heittää sen eteisen nurkkaan.

Kun mies tulee illalla kotiin, olohuoneessa on uusi sohva ja sen muotoja ja värejä korostavat sohvatyynyt. Nainen on laittautunut sieväksi, istuu sohvalla tyytyväisen oloisena ja hymyilee miehelle. Mies hymyilee takaisin ja sanoo:

– Näytät hyvältä.

– Se johtuu varmaan tästä uudesta sohvasta, nainen sanoo ja taputtaa vierustaansa. – Istu.

Vasta silloin mies huomaa sohvan. Hän istuutuu ja kokeilee sitä kädellään. Sitten hän kysyy, missä hänen vanha sohvansa on. Nainen sanoo huonekaluliikkeen miesten vieneen sen mennessään. Mies katselee ympärilleen. Sohva on kieltämättä hienon näköinen.

– Entä missä on minun karhu? mies huolestuu.

– Heitin sen pois, nainen tokaisee. – Se oli jo niin vanha ja kulunut. Voidaan ostaa sinulle uusi nalle, jollet osaa olla ilman.

Mies nousee ylös ja ryntää ovesta ulos panematta edes kenkiä jalkaansa. Hän menee jätekatokselle ja penkoo roska-astioita, kunnes löytää ystävänsä. Mies puristaa vanhan karhun rintaansa vasten ja lähtee takaisin sisään. Hän kävelee kevätsohjossa sukkasillaan ja puhuu karhulle lohdullisia sanoja, rapsuttaa sen kuluneita korvia ja hakee samalla itselleen lohtua karhun läsnäolosta ja tutusta, pölyisestä tuoksusta.