Älyvaatetutkimus

Nuori mies kulkee tutkimus­laitoksen käytävällä, lukee ovi­kylttejä puoliääneen ja pysähtyy viimein erään oven taakse. Hän koputtaa ja menee sisään. Huoneessa on kesäisesti pukeutunut nuori nainen.

– Moro, mies tervehtii. – Täällä pitäisi olla joku proffa, joka hakee koe­henkilöitä.

– Tervetuloa, nainen sanoo ja esittelee itsensä professori Mesikoksi.

Mies hämmentyy, nainen ei vastaa hänen mieli­kuvaansa akatee­misesta tutkijasta. Professorienhan pitäisi olla vanhoja kyhäriä äijiä, eikä tuollaisia upeita ilmestyksiä, hän miettii ja tuijottaa naista.

– Ja kyllä, professori Mesikko jatkaa, – haen koe­henkilöä. Olet ilmeisesti lukenut äly­vaate­tutkimusta käsittelevän tutkimus­suunnitel­mamme ja tiedät, mistä tässä on kysymys?

– Kyllä minä sitä silmäilin, mies sanoo irrottamatta silmiään naisen kaula-aukosta.

– Sitten nimi alle tähän vastuu­vapaus­paperiin, niin aloitetaan saman tien.

Mies kirjoittaa, eikä näe vieläkään mitään muuta kuin naisen, joka kätkee alle­kirjoitetun paperin kassa­kaappiin. Sitten nainen käskee miehen riisuuntua. Mies tottelee ja heittää vaatteet yltään. Hänen kiinnostuksensa professoria kohtaan on selvästi havaittavissa.

– Olisi tuolla ollut puku­koppikin, nainen naurahtaa. – Mutta hyvä näin. Otatko punaisen vai sinisen?

– Mitä eroa niillä on?

– Punainen on housut ja sininen paita, professori sanoo ja katsahtaa miestä. Sitten hän hymyilee, sanoo olevansa Helena ja toteaa, että ehkä mies tarvitsee ensimmäiseksi punaisen.

– Rainer, mies sanoo, huomaa nolostua ja yrittää peitellä itseään.

Professori antaa Rainerille punaisen pillerin ja lasin vettä. Rainer nakkaa tabletin kitaansa, nielaisee ja hörppää vettä päälle. Tämä edistyy mukavasti, hän ajattelee eikä enää ujostele itseään, Helena on niin mukava nimikin.

– Miten se toimii? hän kysyy.

– Tabletissa on geeni­teknologista nano­robotiikkaa, joka alkaa muokata ihosi pinta­solukkoa ja karva­tuppia. Iho­karvasi rupeavat kasvamaan ja kutoutuvat vaatteeksi. Se ei edes vie kauaa aikaa.

Rainerin iho kihelmöi ja hän vilkaisee jalkoihinsa. Niitä peittää juhlavat mustien prässi­housujen lahkeet, eikä hänen lanteistaankaan ole enää juuri mitään näkyvissä.

– Mielenkiintoista, mies toteaa. – Entäs se paita?

Helena ojentaa Rainerille sinisen pillerin, ja tuota pikaa Rainerin yllä on valkea smokki­paita.

– Nämä tuntuvat hyviltä, Rainer ihastelee ja sivelee uusia vaatteitaan. – Mutta missäs se äly on? Eikös näiden pitänyt olla äly­vaatteita?

– Ihosi reagoi nyt ympäristön lämpö­tilaan eri tavalla kuin aiemmin. Jos tulee kylmä, niin hiki­rauhasistasi tursuaa poly­uretaania muistuttavaa lämpö­eristettä. Samalla vaatteesi paksuuntuvat ja niistä tulee tuulen­pitäviä.

– Aika kätevää, Rainer tunnustaa. – Entäs kun haluan mennä suihkuun?

– Menet vaan vaatteet päällä, ne on hyvä pestä siinä samalla. Suihkussa voi pestä sen uretaani­eristeenkin pois, ettei tarvitse olla sisällä ulko­vaatteet päällä. Sitä paitsi me emme ole saaneet eristeestä hien­hajua pois tai edes vähennettyä. Se haisee niin kuin hiki nyt haisee. Kyllä sinä tiedät.

Rainer tuijottaa Helenaa. Professori hymyilee rohkaisevasti ja rapsaisee pöly­hiukkasen miehen olkapäältä. Rainer sanoo, että homma saa sitten hänen puolestaan jäädä, ja yrittää riisua paitaansa. Paita ei kuitenkaan irtoa.

– Miten nämä riisutaan? hän perää.

– Ei niitä riisuta.

– Eikö?

– Ei.

– Joudunko minä pitämään näitä lopun ikääni?

– Mahdollisesti, jollemme keksi siihen ratkaisua. Siksihän sinä rupesit koekaniiniksi.

– Mitäs jos pitää mennä vessaan?

Professori kääntyy, ottaa kaapista hiusten­leikkuu­koneen keritsimet ja ojentaa sen ne Rainerille.

– Käytä tätä noita, hän sanoo. – Minäkin joudun ajelemaan itseni monta kertaa päivässä.