Toisina päivinä

Peikon metsässä sataa vettä. Peikko istuu luolansa edessä puolilaholla, ammoin kaatuneella puunrungolla sammuneen nuotion ääressä. Vesi valuu pitkin peikon selkää ja häntää. Peikon varpaat kipristelevät mutaisessa, jäisen kylmässä maassa.

Metsästä kuuluu vain raskaiden sadepisaroiden ropina.

Peikko nousee ylös ja ryhtyy kapuamaan vuoren syrjää. Mitä ylemmäs se kapuaa, sitä raskaampia ovat sadepisarat ja sitä suurempi vesipurha ryöppyää peikon niskaan. Peikko ei kuitenkaan hellitä, vaan kapuaa aina vaan, nousee välillä pisaroita pitkin, välillä kiipeää kalliota myöden. Kohta peikko on kallion huipulla, jossa vesi ei enää pisaroi, vaan on kokonainen kuohuva koski.

Peikko seisoo kuohun alla ja irvistelee. Sitten se rupeaa nujuuttamaan karhua ja nappaa kastelukannun tämän kourista. Karhu karkaa peikolta, ottaa toisen kannun pitkästä rivistä, joka seisoo kallion reunalla, ja kaataa vettä peikon selkään.

– Nyt on jo pesty, peikko sanoo ja puhaltaa suustaan pitkän rivin saippuakuplia.

– Pitää huuhdella, karhu murahtaa ja kaataa kannullisen vettä peikon niskaan.

Peikko ottaa karhun, kastaa sen toisessa kannussa ja kiertää kuivaksi. Karhu niistää kuononsa, ottaa taas uuden vesikannun ja kaataa sen peikon päälle. Peikko mulkaisee karhua, istuu kivelle ja kysyy, onko sillä vielä monta kannullista huuhteluvettä.

– On, karhu sanoo, heiluttelee täyttä kannua ja piilottaa hymynsä kouraansa.