Satakieli

Kesäinen torikahvila. Äijät istuvat ringissä sinisen puutarhapöydän ympärillä ja syövät munkkirinkilöitä. Sokeria tippuu maahan. Pari ukkoa heittää rinkilän palasia varpusille, kun torivalvojan silmä välttää. Linnut tulevat noutamaan muruja pöydältä ja saattavatpa istahtaa peukalonkin päälle ja napata osuutensa rinkilästä ihan ilman lupaa.

– Mukavia tirppoja, Aulis toteaa ja rapsuttaa peukalollaan istuvaa varpusta.

– Eivät ne tulisi rapsutettavaksi, jollet maksaisi niille munkilla, Tuomas epäilee.

– Etkä nyt voi enää syödä sitä rinkilää, Urpo varoittaa. – Se on täynnä lintubakteereja.

– Jos syöt sen, saat lintutartunnan ja rupeat kasvamaan höyheniä, Pelle huomauttaa. – Tai muutut linnuksi.

Aulis käy tiskillä ja hakee vielä kierroksen rinkilöitä. Jokainen saa, nekin, jotka eivät halua, mutta onhan se otettava. Jokainen kuitenkin tarjoaa vuorollaan kierroksen.

– Olenkos kertonut, kun olin taannoin kalalla ja sain virvelillä satakielen? Kalle kysäisee.

Ukot huokaavat ja katsovat toisiinsa. Jokainen tunkee munkkirinkilän kokonaisena suuhunsa, ettei tulisi vastattua Kallen kysymykseen. Kalle haukkaa itsekin munkkia, mutustaa ja hörppää kahvia päälle. Kukaan ei sano mitään.

– No minäpä kerron, Kalle lupaa.

Ukot huokaavat helpotuksesta ja hymyilevät leveästi.

– Olin juuri hankkinut uuden virvelin, Kalle aloittaa, – ja pari huippuviehettä. Olin varma ,että nyt nappaa. Menin siihen hyvään kalapoukamaan, tiedättehän, ja rupesin heittelemään. Ja uskokaa pois, joka heitolla tuli jytkyahven. Reppu oli saman tien ihan täysi.

Kalle pitää paussia ja katselee kuulijoitaan vinkeän näköisenä. Kukaan ei sano mitään, joten Kalle jatkaa kertomustaan:

– Olin jo lähdössä pois, mutta sitten ajattelin, että heitän vielä kerran. Vaihdoin vieheen ja nakkasin pitkän kaaren melkein salmen ylitse. Se olisi voinut mennäkin, mutta satakieli pahus iski kiinni siihen kesken lennon.

Naakka on istahtanut Kallen olkapäälle ja tillittää pää kekassa munkkirinkilän puolikasta, jota Kalle pitelee hyppysissään. Kalle naurahtaa ja antaa rinkilän linnulle, joka painaa sen jalallaan Kallen olkaa vasten ja ryhtyy aterioimaan.

– Linnut ovat tuollaisia, Kalle sanoo. – Mihinkäs jäinkään? Minulla oli siiman päässä kiinni se satakieli. Se sukelsi alas ja hyppi ylös, eikä meinannut toeta ollenkaan. Minulla oli välillä kaikki siima ulkona ja pelkäsin, että se katkeaa, mutta sitten se elikko alkoi väsyä, ja minä sain sen kelattua rantaan ja napattua haaviini.

Äijät kurkottavat kaulaansa kuullakseen tarinan loppuun saakka. Kalle paistattelee kertomuksensa nostamissa mietteissä, jotka heijastuvat miesten kasvoilta.

– Se oli hirmuinen vonkale, hän paljastaa. – Ainakin kahdeksan tai kaksikymmentä kiloa. Ja ne kielet! Sen suu oli niin täynnä kieliä, että ne roikkuivat pitkin poskia ja leukaperiä. Kalalla itsellään ei ollut mittaa kuin vähän toista vaaksaa, mutta ne kielet. Niitä sitten piisasi. Suurin painoi puoli kiloa, ajatelkaas. Ja joka ainoa kieli oli tallella. Kaikki sata. Minä laskin.