Ajanloppu

– Hei! Oletko huomannut? Aika loppuu! mies kiljuu kireän kimeällä äänellä.

– Miten niin loppuu? Onhan tässä aikaa vaikka kuinka ennen iltaa, nainen sanoo.

– En minä sitä tarkoita, vaan kalenteria. Katso nyt. Kolmannen­kymmenennen­ensimmäisen päivän jälkeen ei ole enää mitään, pelkkiä tyhjiä ruutuja.

Nainen naurahtaa ja menee keittiön seinällä roikkuvan kalenterin luo. Mies seisoo sen edessä ja tuijottaa heinäkuuta. Kalenterin kuvassa on kimmeltävä järvenselkä, auringonpaistetta ja koivuja.

Mies vilkaisee naista ja painaa sormensa kuukauden viimeisen päivän jälkeisille tyhjille ruuduille.

– Katso nyt! hän vingahtaa.

– Hupsu. Koskahan olet viimeksi käyttänyt kalenteria? nainen ihmettelee, kääntää lehteä ja paljastaa elokuun. Mies huokaisee. Aikaa onkin vielä. Hän selaa kalenteria eteenpäin ja hymyilee joka lehden jälkeen yhä leveämmin. Sitten tulee joulukuu ja vuoden viimeinen päivä.

– Aika loppuu, mies vaikertaa. – Se loppuu kuitenkin.

Nainen naurahtaa. Mies jatkaa voivotteluaan. Nainen kimmastuu ja käskee miehen mennä kirjakauppaan katselemaan kalentereita. Mies menee, on poissa monta tuntia ja palaa sitten tavattoman onnellisen näköisenä.

– Selvisikö asia? nainen kysyy.

– Joo, mies tunnustaa. – Oli siellä vielä lisää kalentereita

– No loppuuko aika?

– Kysyin sitä niiltä, ja ne sanoivat, että se loppuu joka vuosi, kun kalenteri loppuu. Sitten ne selittivät, että elokuvantekijät tarvitsevat aiheita katastrofielokuviin ja näin ne voivat tehdä uuden elokuvan aina kalenterin päättyessä.

– Aika pöllöä. Mutta ainakin näytät tyytyväiseltä.

– Ostin tällaisen, mies sanoo ja näyttää pientä muovista ja lasista koottua laitetta.

– Puhelimen, taas.

– Tässä on kalenteri, joka ei lopu koskaan. Selasin sitä jo melkein kolmetuhatta vuotta eteenpäin ja päiviä riitti aina vaan. Ajattele!

– Luulisi piisaavan, nainen virnistää.

– Mutta tiedätkös, mies aloittaa ja hänen ilmeensä synkistyy. – En millään ehdi käyttää tätä kalenteria loppuun...