Oppitunti - K18

– Tänään opetan sinut tekemään keittoa. Eikö olekin jännittävää?

– Kot kot!

– Ensin vettä, pottuja ja porkkanoita kattilaan. Juuri noin. Hyvä! Levy päälle vielä.

– Kot kot!

– Sitten sulat tähän pussiin.

– Kot kot?

– Tahdotko, että autan?

– Kotkot.

– No niin. Hyvinhän se meni. Paleleeko? Kohta helpottaa.

– Kot kot?

– Leikkaa nyt vatsa halki tällä veitsellä.

– Kot KOT!

– Suolet voi laittaa siihen kulhoon, noin. Heikottaako sinua?

– kot kot.

– Vielä jalkaterät ja pää irti. Aloita jaloista.

– kot kot

– Noin ja pää seuraavaksi. Mene kuitenkin ensin kattilaan.

– kot ko

– Hyvinhän se meni. On se kumma, että tämä pitää opettaa joka kanalle erikseen.

Hilse

Elina ja Lauri ovat käyneet tivolissa. He istuvat kahvilan terassilla, juovat kupla­vettä ja juttelevat kokemuksestaan.

– Mitä pidit Helenan esityksestä? Elina kysyy.

– Minusta se karhu­juttu oli paras, Lauri vastaa. – Kenen Helenan?

– Se on meiltä töistä ja tekee keikkaa tivoleihin. Käärme­naisena. Miss Samantha.

– Aika notkea.

– Eikös. Se on töissäkin luikerrellut kaikkien silmää­tekevien suosioon.

– Ei se silti pärjää Jalmarille, se vasta oli oikea käärme­mies.

– Tunnenko minä sen? Tai tunsinko?

– En usko. Se ei ollut koskaan kovin seurallinen.

– Sillä oli varmaan löysät nivelsiteet niin kuin Helenallakin.

– Sillä oli hilsettä. Aluksi.

– Ai aluksi?

– Niin, se osti hilse­shampoota ja pääsi eroon ongelmastaan. Mutta sitten sen nahka rupesi kuivumaan.

– Shampoilla voi olla sivu­vaikutuksia.

– Jalmari sanoikin, että se on pinnalta kuollut mies. Se huvitti muita luomalla nahkansa.

– Eikä!

– Juu’u. Se repäisi nahkansa auki taka­raivolta ja veti sen sitten yltään kuin hupparin. Yli­opistolla taitaa olla niitä vielä muutama jäljellä.

– Nahkojako?

– Niitä. Opiskelijat täyttivät niitä tiivistys­vaahdolla ja laittoivat käytäville seisomaan, kolmisen­kymmentä nahkaa eri asennossa.

– Valehtelet, röntti!

– Arvaapas, mitä Jalmarille sitten tapahtui?

– No?

– Se muuttui vähän jokaisen nahan­luonnin yhteydessä. Sen ihmisyys, joka oli pelkkää pintaa, kuoli ensimmäisenä.

– Ja siitä tuli eläin, niinkö?

– Apina. Ikään kuin evoluutio olisi mennyt taakse­päin.

– Voiko niin käydä?

– Totta kai. Ainakin Jalmarille kävi. Se ei silti lopettanut, vaan riipi nahkojaan apinan raivolla.

– Heh heh.

– Niin se teki. Ja riisui apinuudenkin yltään.

– Ei sellaista olekaan.

– Olisitpa nähnyt Jalmarin, kun se seisoi puistossa ja heitteli nahkojaan pitkin. Et olisi yhtään ihmetellyt. Ei kukaan ihmetellyt, vaikka katsojia oli aika monta.

– Heh. Raivoava apina puistossa ja läjä­päin apinan nahkoja ympärillä. Ihan tavallinen juttu.

– Mutta sitten se taka­pero­evoloitui käärmeeksi.

– Ja siksi sanoit, että se oli oikea käärme­mies?

– Tietty. Mutta ei se jäänyt käärmeeksikään. Se luikerteli johonkin kivikkoon ja tiputteli nahkojaan sinne sun tänne.

– Mikäs siitä sitten tuli?

– En tiedä. Varmaan joku suka­mato tai bakteeri. En ole nähnyt sitä sen koommin.

– Sinulla on muuten hilsettä olka­päällä, Elina toteaa ja kurottautuu rapsimaan valkeita hituleita Laurin paidankaulukselta.

Ilmoitus - K18

– Se on nyt myynnissä, Mailis toteaa ja napauttaa sanoma­lehteä punaiseksi lakatulla kynnellään.

– Mikä? Niclas kysyy ja hörppää kahviaan, ottaa vielä toisen yrtti­croissantin.

– Jannen ja Jonnan entinen koti.

– Ohos. Myyjä ei varmaan kerro, tai ei uskalla kertoa… en ainakaan usko.

– Ei. En minäkään usko. Enkä kertoisi, sen puoleen.

– Siellä on pitänyt tehdä tosi iso remontti. Ei sellaisia jälkiä saa siivoamalla pois.

– Ei varmasti! Kattoa myöten koko kämppä täynnä verta ja roiskeita.

– Mistä Jonna sillä tavalla suuttui? Tiedätkö?

– Kissasta, kuulemma.

– Siitä norjalaisesta metsä­kissastako?

– Siitä. Janne ei suostunut pitelemään sitä sylissään ja paijaamaan.

– Sellaista kynsien kipristelijää! Ei mikään ihme.

– Mutta silti. Minusta Jonna pillastui vähän liikaa. Ja mistä se sen haulikon sai?

– En tiedä.

– Onneksi kissa jäi henkiin, vaikka Jannen lapsetkin kuolivat.

– Ei Jonna kissaansa tappaisi suurin surminkaan, vaikka itsensä sitten tappoikin.

– Mitäs sanot, ostettaisiinko tuo kämppä?

– Käydään nyt ainakin katsomassa, sentään täys­remontoitu. Kaikki uutta, ajattele.

– Sinne voisi ottaa sitten kissankin, vaikka persialaisen. Ne ovat minusta tosi suloisia.

Kahvilla

Kaksi jo elämää nähnyttä naista astelee kahvilan tiskiltä. Molemmilla on oikea, asetilla keikkuva kahvi­kuppi ja erillinen lautanen kahvi­leivälle. Toisen naisen, Emilian, lautasella on voi­pulla ja kuusi paperiin käärittyä sokeri­annosta. Kupissa on mustaa kahvia. Lydian kupissa on kerma­kahvia ja lautasella voi­sarvi.

– Mukavaa, että saatiin kupit, Lydia toteaa. – Nykyään kun joka paikassa on vaan mukeja.

– Minusta kupit saisivat olla oikeaa porsliinia. Nämä saviset ei ole ollenkaan samanlaisia.

Keskustelu kupeista jatkuu, ja naiset istuutuvat pöytään. Emilia sulattaa sokeria kahviinsa ja tekee siihen pyörteitä lusikallaan. Lydia nirhaa voi­veitsellä voi­sarvea keskeltä kahtia.

– Miksi sinä noin teet? Emilia kysyy.

Lydia ei vastaa. Hän nostaa sarven­puolikkaat otsalleen ja huutaa väpäjävällä äänellä:

– Möö!

– Juotkohan sinä liikaa kermaa? Emilia hörähtää, kaivaa laukustaan kakku­kynttilän ja työntää sen jalan voi­pullaansa. – Muutut pian kokonaan lehmäksi.

– Mitä juhlitaan? Lydia kysyy, kallistaa päätään ja osoittaa kynttilää sarvillaan. – Meinaatko sytyttää sen?

– Ei kahviloissa saa enää polttaa. Laki on sellainen.

– Entä juhlat?

– Uljas rupesi yrittäjäksi ja pärjää hyvin.

– Ihan totta? Mitä se tekee?

– Syö. Sillä on puolesta­syönti­palvelu. Ihmiset tykkäävät siitä.

– Uljaastako? No onhan se…

– Puolesta­syömisestä. Ajattele, jollei ehdi työ­päivänä syömään, sen voi ulkoistaa Uljaan firmaan. Tai jos on ostanut liikaa ruokaa eikä pystykään syömään kaikkea. Nykyään on niin noloa heittää mitään pois. Tai jos lapset eivät suostu syömään aamu­puuroa.

– No ei ainakaan tartte tulla nälkäisenä kotiin.

– Ei varmasti, Emilia nyökkää. – Uljas on tosi hyvin­voivan oloinen. Ja tiedätkös…

– No?

– Taisto. Se on katsonut mallia isosta veikastaan, ja sillä on nyt puolesta­juonti­palvelu.

– Sekö kännää ihan työkseen?

– Ei se mitään kännäämistä ole vaan erikois­palvelua. Ajattele bisnes­miestä, jota vasta­puoli yrittää juottaa ennen sopimus­neuvotteluja. Taisto menee ja juo bisnes­miehen puolesta. Tai jotain ala­ikäistä, joka ei vielä pääse ravintolaan. Taisto käy ottamassa kuppia sen puolesta.

– Ja siitä tienaa, niinkö?

– Varmasti. Molemmilla on uusi auto, kesä­mökki, kaksi moottori­pyörää, vene, pieni heli­kopteri, ja kuusi­toista asunto-osaketta ihan sijoitus­mielessä. Kyllä yrittäminen kannattaa.

– Varmaan. Voitko kaataa minulle kahvia tuohon tassille?

Emilia nyökkää, kaataa kahvia Lydian lautaselle ja työntää sen aivan pöydän reunaan tämän eteen. Lydia kumartuu ja törröttää huulensa, imaisee pitkän ryystön ja ähkäisee päälle.

– Voisit kaataa itsekin, jos laskisit nuo voi­sarvet pöydälle, Emilia sanoo ja raapaisee tuli­tikulla tulta kynttiläänsä.

Hälytin pärähtää soimaan. Ovi lennähtää auki. Palo­miehet ryntäävät sisään. Kynttilä niistetään kolmella nenä­liinalla. Poliisi hakee Emilian ja Lydian. Lydia kieltäytyy lähtemästä ja puskee poliisia voi­sarvillaan. Poliisi älähtää. Emilia karkaa, ryntää kulman ympäri ja muuttuu harakaksi. Lydia hyppää harakan selkään, pitelee sarviaan ja laulaa aidalla istuvista variksista samalla, kun harakka nousee kattojen ylle ja suuntaa kohti laskevaa aurinkoa.