torstai 29. kesäkuuta 2017

Luca

– Mitä sinulla on siinä paketissa? Luca kysyy.

– Ai tämä, se on kirja.

– Ei kun toisessa. Siinä pitkässä.

– Ai tässä?

– Joo. Mitä siinä on?

– Etkö arvaa?

– Minä kyllä tiedän. Se haisee tänne asti.

– Oiskohan se silli? Sillit haisevat hyvältä, tiesitkö?

– Se on makkara.

– Onko? Minä kyllä luulin sitä silliksi. Haluatko palasen?

– Joo.

– Käydään ensin tarkastamassa tuo pieni metsä.

Luca juoksee edeltä, kiertää puut ja pensaat, avaa kivien ja kantojen juureen jätetyt kirjeet ja tipauttaa muutaman oman viestinsä muiden jatkoksi.

– Minä jo tarkastin sen, Luca sanoo.

– Hyvin tehty. Otatko nyt silliä?

– Se on makkara. Anna.

Saatuaan palasen Luca näyttää tuumivaiselta. Sen leuat jauhavat ja irrottavat ruuasta maku­hituleita.

– Minä maistan vielä toisen, Luca sanoo ja heiluttaa häntäänsä. – Se maistui ihan makkaralta.

– Makkaran makuinen silli. En tiennyt, että tykkäät sillistä.

– Pöh. Ei saa kiusata toista.

– Pöhkö koira. Anna, kun minä rapsutan sinut. Käyt sitten etsimässä pallon, niin leikitään sillä.

Luca urisee ja kuuntelee hetken rapsutusta, karkaa käsien alta ja tuo pallonsa, ei kuitenkaan päästä siitä irti.

– Se on silli­pallo, Luca toteaa pallo hampaissaan. Sen sanoista on vaikea saada selvää.

– Silli­pallo?

– Se on sinulle. Sinä tykkäät sillistä. Minä tiedän.

Luca tipauttaa pallon eteeni. Minä nostan sen, vilkaisen koiraa epä­luuloisena ja haistan palloa. Samalla hetkellä kuulen Lucan naurun. Se istuu pienen matkan päässä ja roikottaa kieltään. Nauru kuplii sen avoimesta kidasta, ja mustissa nappi­silmissä pilkahtelee ilo.

2 kommenttia:

  1. Ystävyys tuo molemminpuolista iloa.

    VastaaPoista
  2. Me nauretaan, Nappis ja sen emäntä...! Kiitos, Isopeikko!

    VastaaPoista