Joutomies

Olipa taas kerran, juuri tässä ja nyt, harvinaisen tavallinen mies. Hän oli jouto­mies, sillä työtä ei hänellä ollut.

Tänään, tai ehkä se oli jo eilen, jouto­mies jätti kaikki kaiken, veisti itselleen lasisen arkun, vei sen syvälle metsään, asettui siihen ja sulki kannen. Pian uni sulki miehen silmät ja kului sata vuotta.

Kellon lyödessä kolmea, mustikka­metsään lähtenyt nainen näki lasi­arkun ja sen sisällä loikovan jouto­miehen. Hän laski kaikki kahdeksan marja­ämpäriään mättäälle ja raotti arkun kantta.

– Otatko makkaraa? nainen kysyi. – Jahtia. Minulla on koko pötkö eväänä.

Jouto­mies avasi silmänsä, haistoi makkaran ja nousi.

– Anna, hän sanoi ja kurotti kättään.

– Ilmari, nainen ilahtui. – Täälläkö sinä olet ollut?

– Minä nukuin. Sata vuotta.

– Höpsis. Olet nähnyt joutavan­päiväistä unta.

– Siinä oli prinsessa. Saanko nyt sitä makkaraa?

– Olkkari pitäisi tapetoida.

– Päästetään lapset komerosta. Kyllä ne.

Ja niin jouto­mies palasi arkeensa, nosti lapset eteis­komeron ylä­hyllyltä lattialle, käynnisti ne ja asettui jo kotoiseksi käyneeseen arkkuunsa olo­huoneen lattialle.

Ulkona satoi, ja prinsessa seisoi räystäs­tipun alla. Hänen kastunut, noenmusta pitsi­mekkonsa painui ihoa vasten. Vesi­pisarat piirsivät jokia ikkuna­lasiin, valuivat prinsessan nenän­pieltä tämän veren­punaisille huulille.

– Sata vuotta, prinsessa kuiskasi. – Sata vuotta.