Palveluyhteiskunta

Aurinko paistoi lämpimästi, kun kävelin kotia kohti heinä­kuisena tiistaina. Kannoin mukanani verkko­kassia, jonka silmien lomasta näkyi tekemäni ostokset: limppu, peruna­kilo, pala sian­kylkeä ja nokare voita.

Ravintoloissa ja autoissa istuvat ihmiset mulkoilivat, jopa tuijottivat minua. Minua hymyilytti ja olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein niin kuin koin oikeaksi, olkoonkin, ettei se ollut niin kovin tavan­omaista.

– Lina!

Käännyin ja näin, että Jasmin tuijotti minua autonsa ikkunasta.

– Mikä on Lina? Tule kyytiin.

Pudistin päätäni. Jasmin ei luovuttanut, vaan toisti kyyti­tarjouksensa. Kuljettajakin oli kouluja käynyt ja osasi asiansa. Ymmärsin Jasminia. Vaikka hänen autonsa pystyi vallan hyvin siirtymään paikasta toiseen ilman kuljettajaakin, asiat sujuivat mutkattomammin kuljettajan kanssa.

En kuitenkaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan ehdotin, että hän ajaisi rinnallani ja tulisi kotiini ruoka­vieraaksi. Tarjoaisin läski­soosia. Nostin ruoka­kassiani. Jasminin silmät pyöristyivät ammolleen, ja hän peitti suunsa kämmenellään.

– Ruoka­vieraaksi? Aiotko laittaa ruokaa?

Minä tunnustin ja uudistin pyyntöni. Jasmin suostui ja neuvoi kuljettajaansa, joka toisti neuvot autolle. Kuljimme rinta rinnan koko kahden­sadan metrin matkan kotiini.

– Säikähdin, kun näin sinut kävelemässä, Jasmin sanoi istuutuessaan vieras­jakkaralleni. – Minä en ikinä…

Viittasin hänet hiljaiseksi ja ehdotin, että hän voisi pestä perunat. Hän kieltäytyi ehdottomasti, sanoi, ettei hänen tuloillaan voisi tehdä mitään sellaista. Ymmärsin häntä, rahalla mitataan kaikki. Minä olin silti päättänyt toimia toisin. Eläisin ja tekisin niin kuin itse hyväksi näkisin, en niin kuin yhteis­kunta halusi.

Ruoka oli parasta, mitä olin ikinä maistanut. Hankkimani raaka-aineet eivät ehkä olleet samaa tasoa kuin ravintoloille myytävät, mutta ruuasta tuli hyvää. Kapina­mielelläkin saattoi olla asian kanssa tekemistä.

– Omituinen kokemus, Jasmin totesi. – En ole koskaan ennen syönyt kenenkään kodissa.

Minä katselin häntä ja kysyin, haluaisiko hän puhdistaa ruokailun jäljet.

– En missään tapauksessa, hän melkein kiljui. – Eikö se ole rikollistakin?

Pyöritin päätäni ja sanoin, etten lähtisi rikollisille teille, vaan hoitaisin asiat niin kuin pitää, vaikkakaan en ihan normien mukaan. Hän nyökkäsi, otti raha­massin käsi­laukustaan ja laski pöydälle seteli­nipun.

– Minä taas pelaan sääntöjen mukaan ja maksan palveluista niin kuin pitää, Jasmin sanoi ja nyökkäsi raha­pinkkaa kohden. – Riittääkö tämä?

Myönsin. Raha helpotti elämää. Valvonta olisi jo varmasti lähettänyt vero­laskun palkasta, joka minun piti lain mukaan maksaa itselleni kävelemisestä ja ruuan­valmistamisesta. Tiskaamis­palkkaani ja veroihin pitäisi niihinkin olla rahaa. Ja lauantaiksi suunnittelemaani siivoukseen. Se tulisi kalliiksi, vaikka en maksaisi itselleni kuin minimi­palkkaa.