Posauspommit

Ensimmäiset pamahdukset saavat pienen valkean koiran höristämään korviaan. Sen pää nousee ja kurkusta rupeaa kuulumaan matala urina. Onkohan joku tulossa pihalle, joku sellainen joka ei tunne tapoja. Ulkona pamahtaa taas, ja pieni koira haukahtaa kysyvästi. Nyt on joku ihan selvästi tullut liian liki taloa.

Mies kertoo koiralle, että ulkona ammutaan raketteja ja ne siellä pamahtelevat, että pauketta ja rätinää kestää melkein koko yön. Koira murahtaa, että se ei ihan aina millään ymmärrä ihmisten touhuja.

Ilta kuluu ja koira torkkuu. Välillä se raottaa silmiään, katsoo hetken televisiota ja komentaa kaikki siellä näkyvät vieraat koirat ja hevoset pois, juoksee vielä ympäri taloa varmistamassa, etteivät ne ole salaa piiloutuneet mihinkään.

Kun mies alkaa vetää lämpimiä vaatteita ylleen, koira katsoo hämmästyneen näköisenä pää kallellaan.

– Iltakävelyn aika, mies toteaa ja vetää kirkkaansiniset huopanullit jalkaansa. – Tule.

– Siellä paukkuu, pieni valkea koira sanoo. – En tykkää siitä.

– Kyllä me yhdessä pärjätään, mies rohkaisee koiraa ja kiinnittää taluttimen. – Mennään.

Koira loikkaa ovesta pihalle. Saman tien lähistöllä pamahtaa ja piha on hetken kirkas kuin salaman iskiessä. Koira hätkähtää ja vetää taluttimen tiukalle, sillä on selvästi kiire ja hoppu. Koira vetää ja mies tulee perässä. Ulkona on paikka paikoin lapsia, jotka räjäyttelevät pommeja tai ampuvat raketteja niin, että paksu ruudin savu tuprahtelee ja peittää näkyvyyttä.

– Etkö halua tänään haistella paikkoja, mies kysyy, kun koira etenee tihein askelin pysähtymättä mihinkään.

– En, koira sanoo, katsahtaa takanaan tulevaa miestä ja vetää hihnaa kireämmälle. – Mennään reippaasti.

Mies alkaa olla jo ihan läkähdyksissä. Pikkukirpeä pakkanen nipistelee miehen varpaita. Kävely kuulostaa erilaiselta kuin tavallisesti. Koiran kynsien rapse tallattua lunta vasten peittyy jymähdysten, paukkeen, rätinän, huudahdusten, sihinän ja suhinan alle. Maailma on muutenkin erilainen: savu, värit, välähdykset ja äänet kuormittavat kaikkia aisteja samalla kertaa. Mies koettaa osoittaa koiralle hienoimmat posaukset, mutta koira ei jaksa kiinnostua niistä, ei edes jäädä ihailemaan taivaalta putoavia värillisiä tähtiä.

Koira ja mies palaavat kotiin. Koira käy pitkäkseen, haukottelee ja laskee kuononsa etutassujen päälle. Mies tulee siihen liki ja kehuu koiraa reippaaksi ja lujahermoiseksi, kysyy vielä, pelottiko sitä ollenkaan.

– Joo, koira tunnustaa. – Mutta nyt en enää viitsi pelätä.

Hello Words

Uusi vuosi, uusi aamu

Loppiainen

"Äiti, äiti", huutaa Viivi ja nyhtää äidin hameenhelmaa. "Mikä on loppiainen?"

"Loppiainen on sellainen pieni juhla", aloittaa äiti selityksensä ja napauttaa puuroisella kauhalla Viiviä sormille. "Äläs nyhä ettei äitin kolttu sottaannu. Kato ny miten on kaikki puuros. Millohaa sie opit."

Viivi parahtaa parkuun, mutta toistaa aiemman kysymyksensä loppiaisesta. Sanoo vielä, että päiväkodissa käskettiin kysyä omilta vanhemmilta.

"Se on semmoinen pieni sammakkojuhla", aloittaa äiti uudelleen ja nuolaisee puurokauhan puhtaaksi ennen kuin rupeaa heiluttamaan sitä opettavaisesti. "Silloin sammakot kipuavat järven jäälle loikkimaan ja siitä loikkimisesta kuuluu että 'lopp, lopp'. Se voi jatkua koko päivän ja yön."

"Hassua", sanoo Viivi ja käy hakemassa keksin keksilaatikosta, istahtaa lattialle ja ryhtyy syöttämään keksiä tiikerilleen.

"Varo se hampaita", käskee äiti Viiviä pitäen puurokauhaa puolustusasennossa. "En ole muistanut ruokkia sitä koko jouluna."

"Höh. Sehän on lelu", toteaa Viivi ja työntää kätensä tiikerin suuhun. Tiikeri ärähtää ja kakoo kurkkuaan, oksentaa sitten äsken syödyn keksin matolle. Viivi katsoo tiikeriään moittivasti ja käskee sitä korjaamaan jälkensä. Tiikeri ei viitsi totella, vaan makaa selällään lattialla ja ähisee.

"Kipaisepas yksi sammakko niin äiti näyttää", ehdottaa äiti ja sekoittaa puurokattilaa vastapäivään. Välillä hän maistaa puuroa ja lisää siihen vuoronperään suolaa tai ryynejä olematta koskaan aivan tyytyväinen. Viivi ottaa tiikerin kainaloonsa ja menee pihalle, hyppää tiikerin selkään ja ratsastaa keskelle järveä, jossa on suuri rinki erivärisiä sammakoita. Ne hyppivät jään päällä niin, että kuuluu 'lopp, lopp'. Viivi ottaa yhden vaaleanpunaisen sammakon ja pistää sen taskuunsa.

"Toitkos kallakan?" kysyy äiti ja nostaa kauhalla puuroa kulhoon, jonka hän laittaa nälkäisen tiikerin eteen olohuoneen matolle. Viivi kaivaa kallakan taskustaan ja huomaa että se on muuttunut vihreäksi. Hän etsii vielä ja löytää pienet vaaleanpunaiset haalarit taskustaan. Kallakka hyppää, tempaisee haalarit Viivin kädestä ja vetää ne tuhisten ylleen ennen kuin ryhtyy taas sammakoksi.

Isä tuo meijeriltä töitä kotiin ja huomaa tyhjän kulhon olohuoneessa. Hän puristaa puuron tiikeristä takaisin kulhoon ja istuu pöydän ääreen juttelemaan sammakon kanssa. Viivi tulee kuuntelemaan ja kysyy kohta isältään mikä on loppiainen. Isä ei vastaa, vaan käskee viedä sammakon järveen.

Järvi on jo ehtinyt huolestua. Se on tullut oven taa, soittaa ovikelloa ja kysyy sammakkoa. Sammakko työntää kolme piparia taskuihinsa ja juoksee mieli myrtsinä suoraan järveen. Järvi nostaa Viiville kohteliaasti hattuaan ja palaa kotiinsa.

Isä laittaa äidin istumaan syliinsä. He syövät puuroa samalla kauhalla ja kertovat päät yhdessä Viiville aivan kaiken sammakoista, leikkitiikereistä ja loppiaisesta.

"Puuro on ihmeellistä", he sanovat ja puhaltavat kukkopilliin. Viivikin haluaa puuroa.