Kirjan ja ruusun päivä

Peikko tykkää kirjoista ja tänään on kirja­päivä, niin se kertoo, miten se on oppinut uuden jutun, jonka nimi on höyry­punkki.

Ensin peikko luuli, että se on oikeasti punkki, mutta se ei ollutkaan, ja sitten siitä ei tullutkaan höyryä, vaikka se olikin rakennettu höyry­punkiksi. Sen selässä istui nainen, joka oli pukeutunut haalariin ja väänteli punkista sojottavia vipuja. Punkki puuskutti ja puhisi, sitten se vihelsi ja tuhautti paksun mustan savu­pilven. Nainen loikkasi maahan ja rupesi takomaan punkin kylkeä isolla vasaralla.

Peikko kysyi, ja nainen sanoi, että punkin rattaat lipsahtelevat, kun kukaan ei ole keksinyt siihen vaihto­ehto­historiaan kuumuutta kestävää voitelu­ainetta. Peikko kysyi taas, ja nainen selitti, että sen täytyy ensin olla sen tarinan kyydissä ennen kuin se voi mennä toiseen tarinaan ja hakea tuli­rasvaa. Peikko kokeili, punkki oli kuuma, ja se nainen sanoi, että siinä on umpi­höyry­kierto. Se kuulosti peikosta hianolta, mutta ei se oikeasti tiennyt miten höyry­punkki toimi, mutta siitä tuli peikon miälestä hiano tarina.

Peikko on käynyt salaa lukemassa Osuus­kummallisia kirjoja ja sen mielestä höyry­punkki­kirjat olivat kivoja. Muutkin saavat lukea, jos haluavat, eikä kirjoja ole vielä luettu ihan loppuun.

Aistilakko

– Hei Anita. Näytät freesiltä. Mitä on tapahtunut? Viimeksi olit alamaissa ja roikutit naamaasi ja varsinkin alahuultasi.

– Irene, kultaseni. Tule niin halaan sinua. On niin mukava nähdä. Tuoksut ja tunnut hyvälle.

– Ainakin sinussa on eloa. Mennään tänne, tarjoan kahvia ja paakelsia.

Irene avaa kahvilan oven ja ohjaa ystävänsä sisään. Anita pysähtyy kynnykselle ja hengittää kahvilan tuoksuja.

– Mene vaan, Irene kehottaa. – Tuolla on vapaa pöytä.

– Täällä tuoksuu niin hyvälle. Hajujen ja tuoksujen kimara. Minun piti oikein pysähtyä kokemaan ne kaikki.

– Istu siihen, niin minä tuon kahvia. Maitoa ja sokeria, eikös?

– Juu, mutta eri astioihin, haluan kokea ne puhtaina.

Irene noutaa kahvit ja croissantit ja laskee ne pöydälle. Anita nappaa leivonnaisen, nuuhkii ja pyörittelee sitä, katselee pitkään, painelee ja silittää sen pintaa.

– Mitä on tapahtunut? Irene kysyy. – Kerro nyt. Et ole koskaan ollut tuollainen.

– Minä väsyin, sairastuin informaatioähkyyn. Televisio ja radio pauhasivat, postiluukusta tursusi lehtiä ja esitteitä, kadunvarret ja kaupat olivat täynnä mainoksia, informaatiota tuli joka tuutista. En enää jaksanut, joten kieltäydyin kaikesta informaatiosta.

– Se tekee hyvää. Minä paastosin kerran viikon television katselusta. En avannut koko toosaa vaikka mieli teki.

– Minä suljin kaikki aistimukset pois. Ihan kaikki. Ihan kokonaan.

– Kaikkiko? Voiko niin tehdä?

– Ei se helppoa ollut. Hyvää tämä pulla, huomasitko?

– Olihan se. Miten teit sen? Sen aistilakon?

– Menin vessaan ja sammutin valot. Ajattelin, että pimeä auttaa. Mutta valoa virtasi sisään joka raosta.

– Yöllä olisi ollut helpompaa.

– Juu. Tukin oven rakoja, mutta ei se riittänyt. Lopulta ompelin kolminkertaisesta mustasta sametista pussin, pistin sen päähäni unimaskin päälle ja kiristin kurenauhalla kaulan ympäri. Siellä oli jo aika pimeä.

– Voin uskoa. Luulisi ahdistavan.

– Vähän ahdisti, kun henki ei kulkenut. Laitoin sieraimiin letkut ja hengitin niiden kautta.

– Sitten helpotti, vai?

– Ei. Kerrostalossa kuuluu kaikenlaisia ääniä. Piti laittaa korvatulpat. Lisäksi viritin radion asemien välille ja käänsin täysille. Kohina peitti muut äänet ja siihen tottui äkkiä.

– Informaatioköyhää pimeyden kohinaa. Sekö auttoi?

– Ei. Nenäletkut haisivat kumille ja vessassa oli hajuja, joita ei voinut olla huomaamatta.

– Hajutulppia ei taida olla. Vai onko?

– Ei. Turrutin nenäni. Se otti koville, et usko. Hengitin tuntikaupalla myskin tuoksua ja olin tukehtua.

– Mutta totuit?

– Joo, en haistanut mitään.

– Ja se oli siinä?

– Tuntoaisti ryöpytti informaatiota vaatteiden saumoista, pesu­ohje­lapuista, ja kaikesta. Pussi ja letkut tuntuivat. Vaatteiden riisuminen ei riittänyt, tiesin että takapuolen alla oli istuin ja jalkojen alla lattia. Minun oli pakko puudutututtaa koko keho.

– Entä makuaisti?

– Se puudutettiin samalla. Kieli ja nielu katosivat. Jäin yksin ajatusteni kanssa. En tiennyt mistään mitään. Kului varmaan monta vuotta.

– Ei kai mikään puudutus vuosia kestä.

– No se tuntui vuosilta. En olisi jaksanut odottaa, että puudutus lakkaa ja saan taas elää ja tuntea, nähdä ja kuulla, haistaa ja maistaa. Ajatukset olivat synkkiä.

– Ja sitten heräsit?

– En usko, että olen vielä herännyt. Sinäkin olet unta.

– En ole. Katso kynsiäni ja hampaitani. Minä voin vaikka syödä sinut suuhuni.

– Et voi. Croissant-toukassa oli koukku. Jäit tuon hämähäkin lankaan, ja se kiristyy jo.

– Voisitko herätä? En välittäisi joutua hämähäkin ruuaksi.

– En. Minä olen naimisissa sen kanssa. Munin sinuun heti, kun sinut on kääritty. Saat kasvattaa lapseni.

Suikaleet

– Upeaa, että tulitte, neiti Lahti. Yhteisömme on kaivannut erityisesti teidän kaltaistanne ihmistä ja persoonaa. Olen henkilö­kohtaisesti erittäin iloinen läsnä­olostanne. Pian teistä tulee yhteisömme, tai jos sallitte, kirkkomme, täysi­valtainen jäsen.

– Olen minä tätä miettinyt... ja valmis vihittäväksi salaisuuksiin.

– Upeaa. Olette oikea­mielinen ja viisas. Me emme muunlaisia kelpuutakaan, kuten varmasti tiedätte.

– Tiedän minä. Olen lukenut kaikki tärkeät kirjoitukset.

– Upeaa. Upeaa. Siitä pääsemme ensimmäiseen testiimme. Muistatteko, mitä me tunnustamme tässä seura­kunnassa?

– Ai uskon­tunnustus? Muistan tietenkin: minä uskon talous­kasvuun, vaurautemme tuojaan...

– Upeasti lausuttu, neiti Lahti. Se hyrähti kuin laiva­diesel. Olen varma, että osaatte koko tunnustuksen kuin Nami­vettä™ vain.

– Niin, minä en muuta juokaan. Nami­vesi™ on ollut minun suosikkini jo vuosia.

– Upeaa, aivan vallan erinomaisen upeaa. Olette selvästi valistunut ja tiedostava henkilö ja ymmärrätte, mikä pitää talouden kassa­koneen kilisemässä.

– Niin. Olen aina ollut valmis tekemään uhrauksia talous­kasvun eteen. Nami­vesi™ on kuitenkin aika kallista.

– Upeaa, kerta kaikkiaan. Siitä päästäänkin varsinaiseen initiaatio­riittiin. Hissi on tuolla, olkaa hyvä. Meillä on kellari­kerroksessa pieni alttari.

– Minua jännittää vähän.

– Upea tunne, eikös? Se kertoo, että suhtaudutte tähän vakavasti. Meille on erityisen tärkeää, että käännynnäiset ja rekrytantit ovat tosissaan, eivätkä säiky tai muuta mieltään, kun – tai jos – vastaan tulee uusia asioita. Olkaa hyvä, valmistautumis­huone on tässä.

– Kiitos. Miten minun pitää valmist... Mikä se oli? Ihan kuin joku olisi kirkunut.

– Upea huomio, neiti Lahti. Se oli vertaisenne. Jotkut hurmioituvat ja huutavat initiaatio­riitin aikana. Hän taitaa olla yksi heistä.

– Se kuuluu taas!

– Upeaa antaumusta, eikö vain? On hienoa, kun joku antaa kaikkensa asiamme eteen. Voisitteko nyt riisua paitanne, neiti Lahti?

– Riisunko liivitkin?

– Upeasti ajateltu, neiti Lahti. Liivittömyys helpottaa initiaatiota kovasti. Kun olette valmis, sujautan tämän säkin päähänne. Sitten voimme siirtyä alttarille.

– Mitä siellä tapahtuu?

– Upeita asioita. Huoneen­palvelija sitoo kätenne ja jalkanne alttariin, ja teidän selkä­nahastanne leikataan suikaleita.

– Haa! Minä arvasin! Niillä tuetaan taloutta, vai mitä? Selkä­nahka­suikaleista saadaan uutta kilpailu­kykyä ja ne mahdollistavat talouden ja voittojen jatkuvan kasvun, eikö vain? Olen lukenut siitä.

– Upeasti oivallettu, neiti Lahti. Lisäksi osa suikaleista käytetään johdon palkitsemiseen ja heidän henkilö­kohtaisen taloutensa tukemiseen. Sellainen olisi teille suuri kunnia, vai mitä, neiti Lahti. Haluatteko parantaa mahdollisuuksianne sen suhteen?

– Totta kai. Mitä tahansa.

– Upea juttu. Jos riisuudutte kokonaan, niin suikaleet voidaan leikata harteista pakaroihin ja jopa reisiin saakka. Johtajat ilahtuisivat.

– Näin. Minä olen valmis. Saanko nyt sen säkin?