Puutarhuri

Pirkka on laittanut ruuan valmiiksi. Muheva tuoksu herkistelee ohi­kulkijoiden sylki­rauhasia jo porras­käytävässä. Varpu loikoo olo­huoneen sohvalla. Pirkka herättää hänet ja asettaa kuplivalla juomalla täytetyn lasin naisen käden ulottuville.

– Oliko hyvät unet, kultsi­hani­puppeli? Pirkka kysyy ja sytyttää kynttilät, jotka seisovat ruoka­pöydän valkealla liinalla.

– Nääh, Varpu tokaisee ja kaataa juoman kitusiinsa. – Vähän väljähtynyttä tämä.

– Avaan heti uuden pullon, kulta­pieni. Tule syömään, ennen kuin ruoka jäähtyy.

Nainen antaa tyhjän lasin miehelle ja nousee ylös. Hän tipauttaa kesä­mekon harteiltaan ja käy pöytään pelkissä alus­vaatteissa. Mekko jää lattialle myttyyn. Pirkka nostaa sen ja taittelee nätisti pyykki­koriin.

Varpu nostelee höyrytettyä lenkki­makkaraa lautaselleen. Muutaman suu­palan jälkeen hän toteaa, että tuvassa on kuuma, ja riisuu rintsikkansa. Pirkka katselee naistaan ja hymyilee.

– Sinä olet niin kaunis, omenan­kukka, hän sanoo. – Valkea ja kuulas.

– Niin olen, Varpu nyökkää ja haukkaa lenkki­makkaraa. – Sinussa ei sen sijaan ole kehumista.

– Sinä olit kaunis jo pienenä, ihan siemenenä. Nukuin vieressäsi pitkään ennen kuin maltoin istuttaa sinut. Tahdoin kyllästää sinut unelmillani.

– Väärin istutettu. Et osannut mitään, et edes valita kunnollista maata.

– Halusin tarjota sinulle parasta, mitä siirtola­puutarhassa vain voi, rakas­hani­hunaja: kostean ja runsaan maan. Toivoin, että sinusta kasvaisi samanlainen.

– Se maa oli hapanta, senkin city­juntti. Luuletko, että se oli minusta mukavaa? Kaada nyt edes sitä viinaa minulle.

– Otatko vielä makkaraa, sulo­sielu? Söit vasta kolme. Minä niin odotan, että nuo hedelmät kypsyvät.

Pirkka nyökkää Varpua kohti ja nuolaisee huuliaan. Varpu peittää itsensä käsillään.

– Joko sinä nyt taas sitä? Minähän olen sanonut, että ne eivät ole sinulle.

Pirkka virnistää ja nostaa Varpun eteen vielä kaksi makkaraa. Nainen syö molemmin käsin. Mies katselee.

– En minä hedelmistä. Siemenet minä sinulta haluan, omenainen, siemenesi, ne kaikki. Sen jälkeen saat mennä ja painaa juuresi millaiseen maahan haluat.

Ketunmetsästäjä

O­len kier­tä­nyt kaup­po­ja ja hank­ki­nut tar­vik­kei­ta. Ne o­vat re­pus­sa­ni eväi­den kans­sa. Lai­toin­kin kun­nol­li­set: lit­tu­mak­ka­ra­lei­pää, tup­pi­li­haa ja put­ki­pih­vi­ä, pe­rus­mie­he­käs­tä sa­pus­kaa, jo­ta on hy­vä syö­dä met­säs­sä. Niin ja kah­vi­a. Kah­dek­san ter­mos­pul­lol­lis­ta vä­ke­vää kah­vi­a.

Pol­kai­sen met­sän­reu­naan ja jat­kan pol­ku­a pit­kin ja­lan. Kun saa­vun au­ke­al­le, vi­ri­tän kyn­si­tu­let ja juon en­sim­mäi­sen ter­ma­ril­li­sen. Kah­vi on hy­vää, te­ki­si mie­le­ni a­va­ta toi­nen­kin.

Rii­suu­dun, hei­tän vaat­tee­ni pih­kai­sen kuu­sen al­le ja ryh­dyn par­tu­roi­maan it­se­ä­ni. Ko­ti­par­tu­ri­ko­ne hu­ri­see ja kar­vo­ja tip­puu ka­ner­vik­koon. Mi­nu­a pa­le­lee, mut­ta a­jan kai­ken pois.

O­len to­taa­li­sen pal­jas. Met­sän­reu­naan on ker­ty­nyt kym­me­nit­täin ket­tu­ja, jot­ka nyö­kyt­te­le­vät ja o­soit­te­le­vat mi­nu­a. I­lah­dun. Kou­kis­tan sor­me­a­ni pu­na­kul­tai­sel­le ket­tu­ty­töl­le, jo­ka u­jos­te­lee, mut­ta tu­lee luok­se ja is­tah­taa kan­non pää­hän e­tee­ni.

Mi­nä a­je­len re­po­lai­sen i­han pal­jaak­si. A­loi­tan kuo­nos­ta ja e­te­nen koh­ti hän­tää. Muu­ta­mal­la no­pe­al­la ve­dol­la rii­sun ty­tön a­las­ti. Se kat­soo mi­nuun ja mi­nä nyök­kään. Ket­tu hau­kah­taa, loik­kaa koi­vil­leen ja pa­laa rin­kiin, jon­ne on tul­lut y­hä li­sää ket­tu­ja. Ne tun­gek­si­vat ja ha­lu­a­vat par­tu­roi­ta­vak­si.

A­je­len ket­tu­ja ko­ko päi­vän. Vä­lil­lä hauk­kaan tup­pi­li­haa ja hörp­pään kah­vi­a. Ke­tut tu­le­vat o­sil­le, ei­vät vä­li­tä li­hois­ta, vaan ha­lu­a­vat pelk­kää kah­vi­a. Kun se lop­puu, lä­he­tän yh­den jo par­tu­roi­duis­ta ke­tuis­ta ha­ke­maan li­sää kir­kon­ky­län baa­ris­ta.

Il­lan suus­sa ke­tut on par­tu­roi­tu. A­las­to­mi­na ne tun­nus­te­le­vat toi­si­aan, nuuh­ki­vat ja pai­na­vat kyl­ki­ään vas­tak­kain, ko­kei­le­vat juos­ta kyl­ki­myy­ry­ä, py­säh­te­le­vät ja nau­rah­te­le­vat.

Juom­me läh­tö­kah­vit. En­sik­si par­tu­roi­ma­ni ket­tu­tyt­tö is­tuu vie­res­sä­ni ja pai­naa kyl­ke­ään mi­nu­a vas­ten. Se on mu­ka­vaa. En malt­tai­si nous­ta. Hi­das­te­len ja nuuh­ku­tan ty­tön ket­tuut­ta.

Kun kah­vi on kaik­ki, ke­tut pa­laa­vat ko­loi­hin­sa. Ket­tu­tyt­tö hi­das­taa as­kel­taan ja vil­kai­see taak­seen. Mi­nä vil­ku­tan sil­le, se vem­paut­taa lie­ru­a hän­tään­sä ja loik­kaa var­joi­hin. Mi­nä kat­se­len sen pe­rään ja mie­tin, mi­ten pit­kä ai­ka tur­kin ta­kai­sin kas­va­mi­seen me­nee.

Il­ta pi­me­nee. Ke­rään kan­non ym­pä­ril­lä pak­su­na ker­rok­se­na lo­ju­van ke­tun­kar­van rep­puu­ni ja läh­den. Pol­jen koh­ti ko­ti­a, mut­ta en­nen kuin me­nen sin­ne, käyn ter­veh­ti­mäs­sä naa­pu­ri­a­ni. Hän kut­suu mi­nut si­sään, ja mi­nä as­te­len kes­kel­le o­lo­huo­net­ta, jon­ka sei­näl­le on ri­pus­tet­tu hir­ven­sar­vet ja nii­hin kak­si pit­kää a­set­ta. Pöy­däl­le on ka­tet­tu li­ha­sop­paa il­ta­pa­lak­si. A­vaan rep­pu­ni ja ra­vis­tan ke­tun­kar­vat hä­nen ma­tol­leen. Hän kat­soo mi­nu­a suu au­ki.

Kahvipullat

– Keskustaan, Keijo sanoo. – Paljonko pitää maksaa?

– Paikallis­liikenteen taksa, kolme euroa, kuski pyytää ja napauttaa koneesta matka­lipun valmiiksi.

Keijo kaivaa kolme euron kolikkoa taskustaan, maksaa ja lähtee etsimään paikkaansa. Hän tutkii lippua, pyörittelee sitä molemmin puolin ja palaa bussin etu­päähän. Muut kyytiin nousijat kurtistelevat kulmiaan, eivät sano mitään, mutta vinguttavat luku­laitetta matka­korteillaan ja tunkevat Keijon ohitse käytävällä eteen­päin.

– Tässä ei kerrota, mikä paikka on minun, Keijo sanoo kuljettajalle. – Paikka­numero puuttuu kokonaan.

– Sillä saa istua minne haluaa, kuski neuvoo, sulkee bussin oven, polkee kaasua ja siirtyy muun liikenteen joukkoon.

Keijo hymyilee ja lähtee valitsemaan itselleen mieluista paikkaa. Kuluu vain hetki ennen kuin hän palaa.

– Löysin hyvän paikan, mutta siinä istuu joku tyyppi, joka ei suostu lähtemään pois. Täällähän piti saada istua minne haluaa?

Kuski tuijottaa Keijoa ja unohtaa hetkeksi seurata liikennettä. Mopo­auto, joka köröttelee viereisellä kaistalla, tekee äkkinäisen väistö­liikkeen ja huudattaa torveaan.

– Istu minne haluat, kunhan siinä ei istu ketään muuta, kuski tokaisee.

Keijo istuu ensimmäiselle vapaalle paikalle. Se on käytävä­paikka. Ikkuna­paikalla istuu liina­pää mummo, joka tuijottaa Keijoa ja hihittelee itsekseen. Keijo ojentaa kättään ja esittelee itsensä.

– Keijo päivää. Onko rouvakin matkalla keskustaan?

– Sairaalallehaa mie, ja sit hautuu­maalle. Sie et taija olla paljoo pusseil kulkenu?

– Tämä on ensimmäinen kerta, Keijo sanoo ylpeänä. – Meillä on firmassa eko­päivä. Kaikkien pitää tehdä jotain ekologista.

Bussi kääntyy sivu­kadulle. Keijo vilkuilee ympärilleen, kimmahtaa ylös ja menee kuljettajan luo.

– Hei. Väärä suunta, hän sanoo ja viisoo kädellään. – Keskusta on tuolla päin.

– Herra menee nyt istumaan ja antaa minun tehdä työni niin kuin se tehdä pitää, kuski sanoo ja kääntää auton pysäkille.

– Pidätkö taukoa kesken kaiken? Keijo hämmentyy. – Miksi? Eikös nyt vaan ajettaisi suoraa päätä keskustaan, niin kuin minä pyysin ja mistä maksoin?

Ovesta tulee uusia matkustajia, jotka tuuppivat käytävällä seisovaa Keijoa. Mies pelastautuu äskeiselle paikalleen.

– Älähän sie hättäile, mummo neuvoo Keijoa. – Pussi pysähtellöö sillon ko on tarvis.

Keijo pudistaa päätään ja ryhtyy selaamaan littu­puhelintaan. Yhtäkkiä hän sävähtää ja hymyilee.

– Pysähtyykö? Sehän on mainiota.

Keijo nousee paikaltaan ja menee taas kerran kuljettajan tykö.

– Minun piti hakea kahvi­pullat töihin, hän sanoo. – Pysäytätkö sen verran jonkin kaupan luona, että käyn nappaamassa pari känttyä mukaan?

Kuljettaja hymyilee. Hän pysäyttää auton ensimmäisen mahdollisen kaupan kohdalle ja suhauttaa ovet auki. Keijo loikkaa jalka­käytävälle.