Tapaaminen

– Mirja! Sinä täällä. Ihanaa.

– Hei Marja, Mirja vastaa toisen tervehdykseen ja puristaa keltaista kassia syliinsä. – Mitä kuuluu?

– Mennään kuule kahville. Tässä lähellä on aivan ihana kahvila. Voidaan jutella rauhassa.

– Minun pitää ehtiä junaan.

– Äh, tule nyt. Junat ovat kuin miehiä, niitä tulee aina uusia.

Naiset valtaavat ikkuna­pöydän kahvilasta. Molemmilla on edessään iso kahvi ja croissant. Marja täyttää omaansa mansikka­marmeladilla. Mirja tarkastaa vähän väliä, että hänen keltainen kassinsa on tallella.

– Mansikka on sitten hyvää, Marja sanoo ja nuolaisee huuliaan. – Mitä sinä sitä kassia vahdit?

Mirja nostaa kassin syliinsä ja puristaa sitä rintaansa vasten.

– En mitään.

– Kerro. Sinulla on siellä jotain.

Marja yrittää kurkistaa kassiin, epä­onnistuu ja koettaa napata kassin itselleen. Mirjan ote ei hellitä. Marja vaihtaa taktiikkaa.

– Vaihdetaan salaisuuksia, hän ehdottaa ja muuttuu sala­peräisen näköiseksi. – Ilmari ei ole Pentin vaan Reinon.

– Entä Jalmari?

– Rainen. Mia-Mari on Riston.

– Jaa. Ei minulla ole tuollaisia salaisuuksia.

– Ei kai olekaan. Mutta sinulla on jotain siellä pussissa. Kerro.

Mirjan huulet näyttävät kapealta, kireältä viivalta. Hänen otsansa rypistyy ja selkänsä suoristuu. Kyynel vierähtää vasemmalle poskelle.

– Siemen. Ihmisen siemen. Haluan lapsen.

– Spermaako?

– No ei. Siemen. Istutan sen multaan ja siitä kasvaa pieni ihminen.

– Oletko tosissasi? Ei se niin toimi. Ihmisen siemen itää vaan kohdussa.

Mirja nostaa pahvi­rasian kassistaan, vilkaisee ympärilleen ja ojentaa rasian ystävälleen.

– Varovasti.

– Homunculus, Marja lukee. – Pikku­ihminen ja sulkeissa alruuna. Onkohan sinua huijattu?

Mirjan hartiat lysähtävät, ja hänen ilmeensä katoaa. Kasvoilta ei voi lukea enää mitään. Hän nappaa paketin itselleen ja piilottaa sen kassiinsa.

– Ei.

– Ei tuosta mitään ihmistä tule, usko pois.

– Luulen, että tulee, Mirja vakuuttaa, haukkaa croissantistaan ja hörppää kahvinsa. – Minun täytyy nyt mennä.

– Odota.

Marja tarttuu Mirjaa käsi­puolesta ja sanoo olevansa pahoillaan. Hän pyytää ystäväänsä jäämään vielä hetkeksi, seuraava juna lähtisi vajaan tunnin päästä, ja asia on vielä ihan kesken. Mirja epäröi, mutta suostuu lopulta, hakee sants­ikupillisen kahvia ja Marjalle kolme omena­marmeladi­pakkausta. Hän laskee ne pöydälle ystävänsä eteen ja hymyilee.

– Mansikka oli loppu, Mirja selittää ja napsauttaa sormiaan marmeladi­pakkausten päällä. – Noin. Nyt se ainakin maistuu mansikalta, luulen.

– Sinä se olet kova luulemaan. Ei tuo…

– Minut on luulemisesta tehty.

– Miksi niin sanot?

– Molemmat vanhempani luulivat, että toinen huolehtii ehkäisystä.

Marja naurahtaa.

– Se selittääkin. Mutta kerro vielä tuosta ihmisen siemenestä. Luuletko oikeasti…

– Luulen. Tai siis tiedän. Olen opiskellut kovasti. Alruunassa on väkevä taika. Sen avulla saan mitä ikinä ymmärrän pyytää.

– Ja pyydät lasta.

– Niin. Olen kyllästynyt croissantteihin.

Ajatuksen lento

Istuin eilen kirjoitus­koneen ääressä. Koneessa oli valkoinen paperi, ja se pelotti minua. En ymmärtänyt miksi. Tuijotin paperia niin, että se meni ryttyyn. Seuraavalla tuijotuksella se vääntyi kirje­kuoreksi, johon ajatukseni sujahti. Kirje juoksi parvekkeelle, hyppäsi ja lensi pois. Se oli minusta outoa, sillä eiväthän kirjeet lennä. Siinä ei ollut edes posti­merkkiä.

Ajatukseni oli lentänyt pois luotani ja jättänyt minulle vain muutaman kypsymättömän aihion. Pyörittelin niitä mielessäni, mutta mistään ei ollut oikein mihinkään ennen kuin yksi niistä kiertyi auki. Minä varrastin sen haarukkaani ja ryhdyin grillaamaan sitä lieden päällä.

Kypsyttelin ajatustani pitkään. Kääntelin ja vääntelin sitä puolelta toiselle, avasin kulmia, kun ne meinasivat jäädä umpinaiseksi. Kypsänäkään ajatus ei maistunut miltään. Muistin entisen ajatukseni, sen karanneen, ja sen mustikat tuntuivat heti nenässäni.

Ehkä muitakin aihioita kannattaisi kypsytellä. Ehkä niistä syntyisi yhdessä jotain suurta.

Valitsin toisen ja jätin sen saunaan hautumaan. Ajatukseni kypsyi kun sauna lämpeni. Ajatus oli lämmin, mutta yhtä kliseinen kuin heinäpelto. Lisäksi se venyi pituutta ja luiskahteli käsistäni yhtä mittaa, kunnes se oli käärmeen pituinen. En viitsinyt sen enempää sitä käsitellä, vaan jätin sen sulattamaan hankeen hannun­vaakunoita.

Seuraavaa aihiota kypsyttelin tyynyni alla samalla kun haudoin kaupan munia. Kananpoikia voi kuoriutumisen jälkeen hyvin pitää vaate­komerossa, kunhan muistaa sammuttaa valot yöksi. Jos unohtaa, kanan­pojat saattavat muuttua terva­pöpöiksi, ja minä joutuisin tervaamaan suksia pari seuraavaa viikkoa.

Kerran tuli vieraita, eikä minulla ollut mitään muuta tarjottavaa, ja vieraat käyttäytyivät varsin nuivasti ja ilmi­selvästi halusivat jotain, niin minä sitten annoin jokaiselle kanan tai pari. Siitä ne ilahtuivat. Ne tykkäsivät, kun vieraat istuivat niiden selkään ja puhuivat rumia.

Mutta se ajatus ei kuoriutunut. Sille kävi samalla tavalla kuin suurimmalle osalle kaupan munista. Ne rikkoutuvat ja haisevat pahalle.

Minulla oli jo ikävä ajatustani, sitä karannutta, joten soitin postiin ja kysyin, minne kirje oli mennyt. Eivät muka tietäneet siitä mitään, vaikka ihan selvästi näin, kun se lensi pois. Päätin ostaa halon ja lähteä sen perään.

Kiersin uuden paperin kirjoitus­koneeseeni, tuijotin sen ryppyyn ja kirjeeksi. Änkesin itseni kirjeeseen, ja se nousi ja lensi. Katosi.

En tiedä missä olen. Täällä on kanoja ja kirjoitus­koneita. Mutta ei ensimmäistäkään ajatuksen­poikasta.

Kultainen talja

Eräänä päivänä peikko käveli luolaansa ja siellä olikin Kultainen talja. Peikko säikähti ja ajatteli, että se joka oli sen unohtanut sinne, tulee pian ja antaa peikolle tukka­pöllyä, mutta sitten peikko päätti sovittaa sitä.

Kun peikko nosti Kultaista taljaa, siitä pöllähti roima annos irrallisia kuvitelmia peikon miäleen. Ne pyärivät ja kiärivät siällä kunnes kaikkein kevein niistä nousi muiden keveiden ylle. Silloin peikko huomasi: Kultainen talja onkin kirja, eikä oikeasti mikään talja, vaikka sen nimi onkin sellainen ja siinä ihan selvästi on sellainen jo kannessa.

Siinä kirjassa paljon musta­valkoisia valo­kuvia, jotka on ottanut Lasse Ansaharju. Jokaisen kuvan vieressä on pieni tarina, jonka on kirjoittanut SusuPetal.

Susu on taitava kirjoittaja, ja peikko on tykännyt sen jutuista ennenkin ja tykkää taas näistä. Nämä ovat valoisia juttuja, niissä on onnea ja iloa, kuten valo­kuvissakin. Peikko ei löytänyt yhtään kuvaa tai tekstiä, josta se olisi tullut surulliseksi. Joissain oli asioita, joita peikko on kadottanut, ja niistä tuli sille haikea miäli.

Se peikon miälestä kaikista keveimmässä jutussa ei ole surua, sen tilalla on ilo, keveät askeleet ja hymy. Niin ja musiikkia.

Kirjassa on muitakin tarinoita. Peikko viipyili niissä, lensi yhden tytön kanssa, venytti varjoaan muiden joukossa, söi piirakoita ja halusi nähdä. Kuvissa ja teksteissä peikko näki elämän ajatuksia.

Lopuksi peikko meni ja tukisti itseään, ettei sen, joka Kultaisen taljan jätti peikon luolaan, tarvitse tukistaa saati tulla kyselemään mihin Kultainen talja on joutunut. Nyt peikko menee ja lukee kaikki sanoista tehdyt kuvat ja kuvilla kerrotut tarinat vielä ainakin yhden kerran.