Uni jatkuu

Kun heräsin, oli kylmä. Ihmettelin, mitä tein mökillä keskellä talvea ja miksi olin nukkunut turkki päällä. Huonoksihan se menisi moisesta, vaikka se olikin tainnut säästää minut paleltumiselta. Kylmyys tuntui lähinnä nenässä ja näkyi hengityksen höyryämisessä.

Poltto­puita ei ollut missään, joten taitoin metsästä kuusen ala­oksia ja pinosin ne keoksi. Tuli­tikkujakaan ei ollut, joten vedin turkkia entistä tiukemmalle. Pieni pakkanen ei minua pelottaisi. Istuisin keinu­tuolissa ja lukisin lehtiä, tupakki­piippuakin polttelisin, jos muistaisin, oliko minulla sellaista ja missä.

Kiikuttelin siinä muutaman viikon ja tuijotin lehteä. Lukemisesta ei tullut mitään. Kirjaimet olivat outoja hyönteisiä eivätkä sanoneet minulle mitään, en saanut selvää ensimmäisestäkään sanasta. Minusta oli kuitenkin mukava katsella, miten ne longersivat ja väpättivät sivuilla, miten yhden kirjaimen jälkeen tuli aina uusi.

Käänsin lehden toisin päin ja kirjain­venkulat jatkoivat tillerrystään. Kyllähän minun piti osata lukea, olin ainakin ennen muistaakseni osannut. Tosin en ollut varma siitä, oliko osaamiseni aina ollut kirjainten kuvio­tanssin ihastelua, vaan mitä väliä. Viihdyin hyvin lehteni parissa ja heijasin keinu­tuoliani.

Vaimo heräsi tuolin natinaan.

Hänelläkin oli turkki päällä, kun hän tallusti eteeni unisen oloisena ja mulkaisi minua. Minä mulkaisin takaisin ja keskityin lehteeni. Vaimo mojautti aikamoisen tillikan korvalleni ja murahti:

– Taasko sinä ihmistelet täällä?

Minä pitelin korvaani ja poimin pudonneen lehteni maasta. Vaimo oli harvinaisen äkäisellä tuulella, vaikka niin hän oli aina herättyään. Ehkä kylmyys ja turkki päällä nukkuminen ei sopinut hänelle.

– Kuulitko? hän jatkoi. – Lopeta tuo ja tule takaisin nukkumaan.

– Ei nukuta, ärähdin ja nojasin taakse keinu­tuolissani.

– Mutta ihmistyttää, niinkö?

En tiennyt, mitä hän tarkoitti. Kysyin, ja siitäkös vaimo kimmastui. Hän jakeli minulle korva­puusteja ja soitti korvillani metsän poikaa ja nuotiopiiriä ja ukkosen jyrinöitä. Piti ihan väistää. Lehti hajosi ja levisi pitkin.

– Vai ettet tiedä? vaimo urahti. – Karhut nukkuvat talvi­unta, eivätkä kuku valveilla kuiva lehti käpälässään. Sinä pöhkö karva­turri luulet taas itseäsi ihmiseksi.

– En minä mikään karhu ole, sanoin ja taputin käpälällä kuononi sivua osoittaakseni, että hän on itse sekaisin. – Itse sinä olet olevinasi karhu, näytätkin ihan karhulta.

– Karhut ovat vahvoja, hän murahti ja nappasi minut kaulasta kainaloonsa. – Paljon vahvempia kuin ihmiset.

Mikä siinä auttoi. Pakkohan minun oli seurata ja kellahtaa karhun viereen pötkölleni. Ei tässä niin huono ole. Ehkä karhuus tarttuu, ja minä olen keväällä itsekin karhu. Nukuttaakin jo makeasti.

Luomua

Valitsin kelpo tertun luomu­banaaneja ja menin punnitsemaan sitä. Ohitin tiskin, jolla suulasta puheliaampi naapurin äijä esitteli sillejä nais­ihmisille, jotka parveilivat hänen ympärillään. Hän huusi perääni ja neuvoi:

– Älä, Mauri, osta luomua, se on liian terveellistä.

Käännyin ympäri.

– Miten niin liian?

– Joutuu käkkimään täällä maan päällä turhan pitkään. Minä ostan aina teho­tuotettuja.

– Yritätkö tappaa itsesi?

– Syötän vaimolle.

– Miksi?

– Se vaatii päästä ranta­lomalle ja shoppailemaan kuudesti vuodessa.

– Ja siksi yrität tappaa sen?

– En. Mutta sille pitää vielä maksaa lomalta­paluu­rahaa. Kerran en maksanut, ja se vei asian oikeuteen. Minä perhana hävisin sen jutun.

– Ja nyt hoidat asiaa banaaneilla?

– Niin. Kunhan eivät ole luomua, niin kuolema tulee kohisten.

– Pelkistä banaaneistako?

– Ostan minä sille maitoakin, pastöroitua ja homogenoitua, rasvatonta kurria.

– Kukas sinulle laittaa ruokaa, kun vaimo kuolee epä­luomuun?

Silli­esittelyä aiemmin seuranneet naiset olivat jo aikaa kääntäneet selkänsä ja kaikonneet. Naapuri taivutti geelillä silattua tukkaansa laineille, hymyili ja iski silmää puna­hilkalle, joka käveli ohitse yhtä jalkaa harmaan suden kanssa.

– Nääh. Poltan geeni­sikareita, hän sanoi. – Ne vasta ovat hyvejä. Ei tartte syödä eikä juoda mitään. Savu on täynnä energiaa ja hyviä vitamiineja ja hiven­aineita.

– Onko sellaisiakin?

– Ethän voi tietää, kun enää ei saa julkisesti kertoa hyvään elämään kuuluvista iloista.

– Siis mainostaa?

– Sitä juuri. Ne ovat kuule oikeita nuoruus­kääryleitä. Poltat muutaman ja olet taas ihan kloppi, potenssi ja kaikki.

– Älä! Mistä niitä saa?

– Mulla on tässä tiskin alla muutama. Tarttetko?

– No en oikeastaan, mun potenssi on vallan mainio. Mutta voisihan niitä kokeilla. Anna nyt alkuun vaikka peukalon­hangallinen. Mitä ne maksavat?

– Sata­viisi­kymppiä kappale.

– Aika kallista.

– Se mitään kallista ole. Se vaan tuntuu siltä, jollei ole rahaa.

– Anna sitten pari kokeeksi, kai nekin jotain vaikuttavat.

Naapurin äijä vilkaisi ympärilleen ja ojensi kaksi vahvasti sillin­hajuista sikaria.

– Silli­purkissako sinä näitä pidät? kysyin. – Vai kuuluuko tämä haju muuten asiaan?

– Ei välttämättä. Kaksi­sataa kappale, kun otat avaamattoman rasian. Sen sisälle ei sillin­haju pääse.

– Montako siinä on?

– Sata.

– Okei. Nämä hajulliset kelpaavat. Silli on hyvää, ja sen haju peittää tupakin vienon tuoksun.

Silli­mies ojensi minulle vaalean­punaisen lapun, jossa oli viiva­koodi ja merkintä 2x.

– Maksat ne tällä kupongilla kassalle. Ja luomu­jutut voit unohtaa. Ne ei sovi meille sikari­miehille. Kuka täällä loputtomiin jaksaa? Varsinkaan, kun potenssi potrenee ja äijä käppänöityy, eikä kukaan enää kiinnostu koko ukosta. Mitä sinä silloin teet kaikella sillä potenssilla?

Koti­matkalla mietin, onko minua huijattu. Päätin polttaa molemmat sikarit ennen kuin vaimo palaisi kotiin. Saa nähdä kumpi meistä yllättyy enempi.

Vanhus ja rakastajatar

– Mikä on pitkän ikänne salaisuus? reportteri tiukkaa Jani­petteriltä.

– Tuota ne ovat kyselleet viimeiset sata vuotta.

– Ette kuitenkaan ole paljastanut mitään. Ihmiset haluavat tietää. Sentään kaksi­sataa ja kolme­kymmentä vuotta. Se on varsin kun­ni­oi­tet­ta­va ikä.

– Mitä kunnioitettavaa siinä on? Et usko, miten jäykkä selkä minulla on. Ja nämä sormet. Katso nyt.

Jani­petteri näyttää kättään, jossa on vain vähän nahkaa luiden peittona. Reportteri tuijottaa ja unohtaa työnsä.

– Vähän laiha, hän toteaa. – Mutta ei kai se mitenkään liity vanhuuden salaisuuteen?

– Ehkei. En tiedä. En tiedä edes, onko vanhuudessa salaisuutta. Lähinnä se on vahinko.

– Vahinko?

– Niin.

– Kerrotteko? Minua kiinnostaa, ja varmaan yleisömmekin odottaa malttamattomana.

Kello kilahtaa ja huoneeseen liukuu suuri­kokoinen paketti. Kopteri hakee Jani­petteriltä peukalon­jäljen ja katoaa taivaan tuuliin.

– Autahan minua avaamaan tämä, Jani­petteri pyytää reportteria. Hänen kasvoillaan päilyy odotus. – Kerron sitten. Täällä on vastaus kysymykseesi.

Reportteri nykäisee paketti­nappulasta, ja paketti avautuu, siirtyy syrjään ja taittelee itsensä kierrätys­valmiiksi. Siinä, missä se äsken jökötti, istuu nyt julman kaunis nainen.

– Robotti, reportteri tokaisee.

– Se.

– Miten se liittyy pitkään ikään?

– Onhan tämä nyt varmasti suora lähetys?

– Ehdottomasti. Tosin juuri äsken alkoi tauko kaupallisia tiedotteita varten.

– Kuuntelehan sitten ja paina mieleesi. Kun olin nuori, niin minulle ennustettiin, että kuolen rakastellessani. Alkuun en uskonut, mutta sitten rupesin miettimään. Minusta tuli niissä jutuissa haja­mielinen ja tarkkailin vain itseäni niin, ettei minusta ollut kenellekään mitään iloa, ei edes itselleni. Pian se leikki jäi kokonaan.

– Rakastelu?

– Niin. Eikä sitten ketään enää kiinnostanutkaan. Kukaan ei suostunut minulle.

– Mahtoi harmittaa.

– Varmasti. Vuodet kasaantuivat, eikä henki lähtenyt millään. Elämä oli kuivaa, ja minusta tuli tällainen käpy.

– Voihan elämä olla hyvää, vaikkei rakastelisi koskaan.

– Voi, jollei tarvitse katsella sitä kahta­sataa ja kolmea­kymmentä vuotta. Onneksi keksin tämän robotti­jutun.

– Mitä tarkoitatte?

– Se on erikois­valmisteinen seksi­robotti, joka on vielä säädetty tosi herkäksi. Minä käyn sen viereen, meillä on hetki hauskaa, ja hauskimmalla hetkellä se riuhtaisee minulta pään irti.

– Pelottavaa.

– Lohdullistapas. Pidän roboa hetken hyvänä, ja kun sen kierrokset nousevat, minulta lähtee henki. Elämä on sitten siinä. Ajattele.

Reportteri tuijottaa suu auki. Jani­petteri hymyilee ja käynnistää robottinsa avain­sanoilla. Robotti tulee liki, katsoo vanhusta lempeästi, nostaa tämän käsi­varsilleen ja lähtee viemään kohti viereiseen tilaan aukeavaa ovea. Reportterin kameraan syttyy valo.

– Tervetuloa takaisin, reportteri sanoo yleisölleen. – Olemme edelleen täällä maailman vanhimman ihmisen, Jani­petterin, kotona, ja hän on juuri paljastanut meille pitkän iän salaisuuden: päivittäisen ja vivahteikkaan rakastelun. Katsokaa, miten hän tuolla parastaikaa siirtyy uusimman nais­ystävänsä kanssa kamarin puolelle. Ehkä meidän jokaisen kannattaa seurata hänen esi­merkkiään, antaa ja ottaa vastaan inhimillistä lämpöä ja rakkautta täys­määräisesti.