Darvin ja entropia

– Missä sinun silmälasisi ovat? Oletko käynyt laseroitavana?

– Nääh. En usko enää mihinkään silmälaseihin. Tutkin vähän juttuja ja heitin mokomat pois. Sekajätteeseen.

– Mitä juttuja?

– Kirjastossa. Nyt tiedän, miksi ihmiset käyttävät laseja, vaikkeivat ne mitään muutakaan.

– Mitä niiden pitäisi muuttaa?

– Maailmaa vaikka. Katsos, kun…

– No?

– Yhden teorian mukaan maailma menee joka hetki enemmän se­kai­sin. Se liittyy entropiaan ja sen lisääntymiseen tai sen sellaiseen.

– Ja?

– Siksi maailma näyttää vuosi vuodelta epäselvemmältä. Sekaisuus on lisääntynyt jo minun elinaikanani niin paljon, ettei näillä samoilla silmillä enää voi nähdä sitä tarkasti, vaikka ennen näkikin.

– Oletko kännissä tai jotain?

– Kuuntele. Tuolla teorialla on toinenkin seuraus, vielä paljon tätä merkityksellisempi. Arvaatko, mikä se on?

– Kerro.

– Aikojen alussa kaikki oli tosi terävää. Siksi lajeja syntyi useita, kun maailma paloitteli aiemmin olemassa olevia, niin kuin nyt vaikka leikkasi kentaurin ihmiseksi ja hevoseksi. Ei siinä mitään Darvinin teorioita tarvita.

– Oletko vetänyt huumeita tai jotain?

– Viinaa. Ja arvaatko miksi?

– Vastaat varmaan tuohonkin itse. Anna tulla.

– Terävät ajatukset ovat kauhistuttavia. Olen jo pitkään pelännyt. että ajattelen aivoni viipaleiksi tai ainakin haavoille. On parempi tylsyttää ajatteluaan viinalla, niin ei satuta itseään.

Pelot?

– Penskana pelkäsin vettä niin paljon, että en uskaltanut käyttää vesi­vessaa ollenkaan. Olin ihan varma, että näkki ojentaa näljäisen kouransa ja vie minut muassaan.

– Minä taas pelkäsin tulta. Se kurotteli lieskojaan, missä paloikin, ja yritti muuttaa minut soihduksi. Kerran se onnistui ja sai minulta otsa­tukan liekkeihin. Onneksi mutsi ehti hätiin.

– Sitten siellä meillä päin oli sellainen hylätty talo. Olin ihan varma, että siellä asui zombeja tai jotain. En uskaltanut ikinä katsoa sinne päin. Valoisallakin aina juoksin sen ohitse.

– Minun möröt asuivat sängyn alla ja vaate­kaapissa. Ne tulivat pimeällä esiin. Kerran mörkö tarrasi nilkkaani, kun meinasin mennä yöllä juomaan. En mennyt. Menin peiton alle ja tiukasti.

– Entäs nyt? Pelkäätkö vielä?

– Toisia asioita, mörötkin ovat nykyään erilaisia kuin lapsena.

– Sama.

– Mitähän muut pelkäävät, tai pelkäsivät lapsena.

– En tiedä. Kysytäänkö?

– Kysytään.

– Yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä sinä pelkäsit lapsena?

– Niin ja aikuisena, ei saa unohtaa niitä.

– Tai jos jollakin on lapsia, niin mitä ne pelkäävät.

– Taas yhteen ääneen. N-Y-T-Nyt: Mitä itse pelkäät nyt ja mitä sinun lapsesi tai lapsen­lapsesi pelkäävät?

– Vastaakohan kukaan?

– Totta kai. Odota vaan.

– Odotetaan yhdessä. Saat pitää minua kädestä, niin sinua ei niin pelota.

– Sovittu.

---

Saa vastata. Mitä mörömpiä vastauksia, sitä parempi. Peikko aikoo omia kaikki vastaus­pelot ja sujuttaa ne tarinoihin. Mut vasta sitku on sellaisten tarinoiden aika.

Näkötorni

– Hei, Jaska.

– Morjes, Kaisa? Olethan sinä Kaisa? Anna, kun tunnustelen sinua.

– Sinä senkin possu, niin kuin et muka tuntisi, äänestä vaikka.

– Melkein tunnenkin, mutta saattaisit hyvin olla myös Lissu.

– No tunnustele nyt sitten. Kohtuudella kuitenkin, vaikka sinulla on kyllä hämmentävän oivaltavat kädet.

– Sokeuden iloja, Kaisa. Sokeuden iloja.

– Mmh… Silitä vielä.

– Minä jo tiedän, kuka olet, Kaisa. Sinä tuoksut erilaiselta kuin kukaan muu.

– Hyvältäkö?

– Siltä. Ja eroottiselta, haluttavalta.

– Possu sinä olet, Jaska. Kuulitko? Possu!

– Voi kai miestä sellaiseksikin sanoa… Kuule Kaisa. Tekisitkö minulle palveluksen?

– Ehkä. Millaisen?

– Lähde minun kanssa näkö­torniin.

– Näkötorniin? Mutta…

– Lähde nyt vaan. En rohkene yksin.

– Oletko tosissasi?

– Aivan tosissani, Kaisa. Lähdetään.

– No mennään. Mikäpä siinä, mennään vaan. Katsellaan maisemia.

– Älä pilkkaa. Tämä on minulle kova paikka. Kerron sitten.

 

– Täällä nyt sitten ollaan. Tämän korkeampaa tornia ei täältä löydy.

– Onhan tämä varmasti näkö­torni?

– On.

– Pidä näitä aurinko­laseja ja keppiä. Minä käyn ihan kaiteen reunalle.

– Mitä sinä meinaat, Jaska? Ethän suunnittele mitään hullua?

– Aion katsella maisemia.

– Sokea?

– Tosi kaunista. Oletko huomannut, miten hienolta maailma näyttää? Tätä voisi ihailla vaikka kuinka kauan.

– Ihan tavallinen se minusta on. Syksy ja kaikkea.

– Upea näköala. Tule, kierretään koko tornin ympäri. Tämä on niin surullista.

– Nytkö se on jo surullista? Äkkiä se muuttui upeasta surulliseksi.

– Ei se, vaan… sokeutuminen.

– Ai niin. Mutta siitähän on sinulla jo monta vuotta, kuusi tai jotain.

– Ja sokeudun taas uudelleen, kun laskeudumme maan kamaralle.

– Se on varmaan kova paikka.

– On. En juuri koskaan käy näkö­torneissa.

– Miksi sitten nyt?

– Halusin nähdä sinut.

– Minutko? Maisemiahan sinä katsoit.

– Ja sinua.

– Miksi?

– Koska minä haluan silittää sinua joka päivä, myötä- ja vastoin­käymisissä.

– Oletko tosissasi? Että naisin sokean?

– Olen.

– Tietenkin nain, tykkään possoista, varsinkin tästä Jaska-possosta.