maanantai 11. maaliskuuta 2013

Jäljet

Pakkanen on puristanut auringon lämmittämän hangen pinnan kovaksi, kantavaksi kanneksi, jonka päälle pilvi on heittänyt ohuen lumikerroksen. Kaikkialla on valkea hanki, joka tosin on alkanut sulaa puiden runkojen ympäriltä.

Pieni susi kirmaa pitkin. Se on täynnä kevätriemua ja sen pienet käpälät viuhtovat häntä suorana kiitävää sutta eteenpäin. Kun se pysähtyy haistamaan jäniksen koloa, se huomaa jäljet, jotka tulevat sen perässä kololle. Susi murisee niille ja sanoo, että ne voivat mennä matkaansa eikä niiden tarvitse seurata toista.

Jäljet eivät tottele. Susi koettaa hiipiä hiljaa, etteivät jäljet huomaisi sen lähtöä, mutta ne huomaavat ja seuraavat. Sitten se juoksee niin kovaa kuin se ikinä pääsee ja koettaa karata jäljiltä, mutta ne ovat yhtä nopeita kuin se. Aina kun pieni suden poikanen katsoo taakseen, se näkee pitkän jälkijonon, joka seuraa sitä, minne ikinä se meneekään.

Pieni susi suuttuu ja puree jäljet ihan rikki. Sitten se lähtee tyytyväisenä eteenpäin, kulkee jonkun matkaa ja huomaa, että jäljet eivät ole luovuttaneet vaan seuraavat yhä. Sutta hermostuttaa. Se ärisee ja murisee, äyskii ja rähisee jäljille, mutta ne eivät välitä ärhentelystä, vaan odottavat hangella virkkamatta mitään.

Pienen suden ääni on ihan käheä, kun se tulee karhun kartanolle. Kettu leipoo omenahyvää ja lupaa, että susikin saa, kunhan on sen aika. Susi nyökkää. Se menee katsomaan ikkunasta ja huomaa, että jäljet ovat tulleet sen perässä ovelle saakka ja jääneet kynnykselle odottamaan.

– Jäljet seuraavat sutta, se ärmähtää ketulle. – Nuo.

Kettu kurkistaa ikkunasta. Sitten se menee ottamaan omenahyvät uunista ja antaa pienelle sudelle maistiaisen. Kun susi odottaa, että makupala jäähtyy, kettu sanoo:

– Jäljet seuravat kaikkia. Se on niiden leikki.

– Susi ei tykkää sellaisesta.

– Ne tykkäävät. Ne käyvät pitkäksi jonoksi ja sujahtavat käpälän alle samalla hetkellä, kun se osuu maahan. Sitten ne laskevat, kuka niistä on sujahtanut kaikista eniten ja se saa seuraavalla kerralla valita käpälät sujahdeltavaksi.

Pieni susi katsoo pää kallellaan. Se melkein uskoo kettua, joka jatkaa tarinaansa:

– Ne ovat melkoisen taitavia sujahtelijoita, se selittää. – Yleensä ei edes huomaa koko sujahtamista, mutta joskus joku niistä on väsynyt tai muuten sujahtaa huolimattomasti ja kaataa kulkijan. Silloin tuntuu kuin kompastuisi omiin käpäliinsä.

– Susi ei kompastu, suden poikanen urahtaa ja pullistaa itseään jalat pönköllä.

Kettu hymyilee ja sanoo, että se taisi tietää sen. Sitten se antaa sudelle toisen maistiaisen. Susi vie sen ulos ja tarjoaa oven takana odottaville jäljille. Niiden täytyy olla aivan uuvuksissa, koska ne ovat koko päivän seuranneet sutta ympäri metsää.

12 kommenttia:

  1. voi peikko peikko miten ihanan tarinan sanastelit. tulin kerrassaan hyvälle mielelle. Pelastit päiväni.

    VastaaPoista
  2. Olikohan kyseessä ne jäljet, jotka aina johtavat sylttytehtaalle?

    VastaaPoista
  3. Tuntuu niin tutulta ja inhimilliseltä.

    VastaaPoista
  4. Ihanaa tietää, että silloinhan kaikilla, jokaisella meistä on ystäviä lähellä aina!

    VastaaPoista
  5. Miten tuon paremmin osaisikaan selittää...! Tästä sadusta tulikin hyvän mielen päivänavaus! Kiitos, Peikkonen!

    VastaaPoista
  6. Pitänee suhtautua myötätuntoisemmin omiin jälkiinsä, joita ei kaikilta osin kestä tarkastella. Matka jatkuu vielä vähän aikaa. Jos hyvin käy, muistoksi jäljistäni tallautuu kaita polku.

    VastaaPoista
  7. Kun susi lähtee, jää jäljelle pala omenahyvää =)

    VastaaPoista
  8. Rappuset maiskuttelevat
    omenahyvän jälkeä.
    Pitkään.

    VastaaPoista
  9. Kiva tarina. Milloin julkaiset juttusi kirjana?

    VastaaPoista
  10. Somaa :) Olisi se kamala, jos ei jäisi jälkiä.

    VastaaPoista
  11. Olipa kiltilti antaa omenahyvää jäljelle, ehkä itelläkin pitäisi suhtautua paremmin jälkiinsä.

    VastaaPoista